Miten selätin esiintymisjännityksen?

En pysynyt ajattelemaan mitään muuta kuin sitä, että kaikesta oli tehtävä loppu. Sen, millainen olin ja millaiseksi olin tahtomattani tullut, oli muututtava. Päätin, etten enää koskaan aikoisi täristä luokan edessä, en menettää yöunia esitelmän takia tai antaa ilkkujien lannistaa minua. Voitin esiintymisjännitykseni siksi, että oli pakko ja sen vuoksi, etten enää jaksanut. En jaksanut enää pelätä. Tie ei kuitenkaan ollut helppo tai niin yksioikoinen kuin ymmärtää saattaa.
anna_ennenaamukahviaeivoiMuistan niin hyvin Ranya ElRamlyn Auringon asema -teoksen. Sen lukeminen ja aiheesta esitelmöiminen oli yhdeksännen luokan ’grande finale’, viimeinen koitos. Istuin koulun vessassa ihan oikeilla asioilla, kuten aina ennen kokeita ja esityksiä. Auringon asema kutkutti minua ja nautin suuresti sen analysoimisesta. Kuvittelin mielessäni, miten pidän mahtipontisen esitelmän kirjasta elehtien ja teräviä huomioita heitellen.

No, lopputulos oli toinen.

Esiintyminen meni penkin alle. Vaikka täriseminen ja äänen hukkuminen ei automaattisesti tarkoita huonoa esitelmää, on mahdotonta ainakaan kouluarvosana-asteikolla onnistua, jos tilanteen kiusallisuus on käsin kosketeltavaa. Kyseinen esitelmä oli peruskoulutaipaleeni viimeinen. Ja myös viimeinen, jolle päätin uhrata uneni ja päiväni.

Suurin syy pelkooni oli huono ryhmähenki luokassa suoranaisen kiusaamisen lisäksi. Esitelmän aikana näin, miten katseet liikkuivat minussa, miten ihmiset nauroivat, supisivat ja odottivat epäonnistumistani. Oikeastihan en mokannut sen enempää kuin kukaan mukaan, sillä yhtä paniikissa olivat aina kaikki yläkouluikäiset joutuessaan yksin luokan eteen. Koviksesta oli yleensä vain rippeet jäljellä, kun piti esiintyä liitutaulun liepeillä ilman tukijoukkoja.

Päätin hakea lukioon toiselle paikkakunnalle – ennen kaikkea omien kiinnostuksenkohteideni vuoksi, mutta myös ihmisten. Ei elämää kuulu elää peläten!

Ensimmäisenä rastitin etukäteen laadittavaan lukujärjestykseen ilmaisutaidon kurssin. Se oli ihan oikeasti siihen aikaan hulluinta, mitä olin tehnyt. Ensimmäiset tunnit olivat painajaismaisia täynnä läheisyyttä ja itsensä ylittämistä, mutta kurssi teki tehtävänsä. Minulla ei ollut sen jälkeen enää mitään syytä pelätä. Harva voittaa pitkään vaivanneen jännityksen kuin itsestään, mutta minua auttoi kurssin lisäksi yhteisön vaihtaminen, ja siksi uskonkin, että usein suurin syy jännittämiseen on turvattomaksi koettu harjoitusympäristö ja suoranainen kiusanteko. Jos jokainen voisi esiintyä kuin puhuisi ystävilleen, ei ongelmia olisi.

Aloin hoitaa menneisyyden esiintymismörköjäni haalimalla juontokeikkoja. Juonsin ainakin vanhojen tanssit ja satunnaisia tapahtumia lukiossa. Oli huojentavaa ja palkitsevaa nähdä, että satojen ihmisten edessä seisominen ei tuntunutkaan miltään. Ihmisistä todella tulee vain yhtä suurta massaa, kun heidän eteensä joutuu. Enemmän olen pelännyt pientä ryhmää kuin satapäistä salia. Juontaessa on hyvä pitää mielessä, että harva ihan oikeasti pystyy siihen, joten jo se, että on lupautunut pestiin ja hoitaa sen kunnialla, on valtava voitto.

Lukion jälkeen aloitin työt radiossa. Toimittajan työt olivat ja ovat olleet alun jälkeenkin parasta lääkettä esiintymisjännityksen loitolla pitämiseksi. Joskus on uuvuttavaa jaksaa esiintyä, tehdä vaikutus ja ansaita luottamus päivästä toiseen, mutta toisaalta silloin suuretkaan koitokset eivät tunnu miltään.

Mitä enemmän aikaa kuuluu hetkistä, jolloin olen joutunut ylittämään itseni, sitä pahemmaksi jännitys käy. Enää se ei kuitenkaan lannista minua, vaan uskallan luottaa siihen, että selviän ja löydän yleisön kanssa oikean taajuuden. Koska en tee stand up -keikkoja tai yleiseen höpöttämiseen perustuvia toimeksiantoja, on helppo myös luottaa siihen, että asia kantaa. Ja yleensä yleisö on vieläpä innostuneempi aiheesta kuin puhuja itse!

Tänä kesänä juonnan pitkästä aikaa ystäväni häät ja pidän siellä puheen. Tilanne tuntuu jännittävältä, mutta olen yrittänyt purkaa sitä harjoittelemalla siitäkin huolimatta, että tunne on tärkein, ei salonkikelpoisuus.

Kun eniten pelkäsin esiintymistä, monet antoivat vinkiksi sen, että pitäisi kuvitella yleisö alasti. Se on mielestäni vähän huvittavaa ja vanhanaikaista. Ei kai alastomuus enää ole tabu ja toisekseen muiden ihmisten alastomuuden näkeminen ei saa minua erityisen rentoutuneeksi. Ihminen on toki hyvin paljas kaikin tavoin ollessaan alasti, mutta ilkeitä sanoja nakuna olo ei pysäytä. Ennen kaikkea pitäisi muistaa, että parasta olisi se, ettei kenenkään tarvitsisi tehdä mielikuvaharjoitteita selvitäkseen pienestä puhetuokiosta. Turvallisuus ei nimittäin rakennu siitä, että osaa katsoa yleisöä oikealla tavalla, vaan siitä, miten yleisö osaa käyttäytyä.

Huonoista lähtökohdista huolimatta kukistin esiintymisjännityksen hämmentävän helposti. Jännitys ei aina vaadi rankkaa taustaa tai varsinkaan lähde lyhyellä kurssilla ja mielentilan muuttamisella. Joskus se vaatii vuosien työn, mutta on ihan mahtavaa, jos ilkkujat ja päänsisäiset parjaajat voi jättää taakse yksinkertaisin keinoin. Enempää he eivät nimittäin ansaitse!

On myös hyvä muistaa, ettei kaikki ole kaikkia varten. Esiintymisestä ei tarvitse pitää, mutta sitä voi oppia sietämään. Jos oikeasti uskaltaa vapautua, voi esiintymisestä alkaa jopa nauttia!

Kärsitkö tai oletko kärsinyt esiintymisjännityksestä? Miten sen voi voittaa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Suomalaisen työn päivänä

Vuodesta 1979 lähtien siniristiliput on hilattu salkoihin säntillisesti toukokuun ensimmäisenä päivänä – suomalaisen työn päivänä. Ei ihme, sillä työhön olemme aina uskoneet, siitä on maamme tehty ja monien identiteetti rakennettu.
DSC_0156Työ ei pahemmin vaivannut päätäni ennen kuin pääsin ylioppilaaksi. Kaikki kesätyöpaikat, joihin olin teininä suostunut pitkin hampain, olivat tipahtaneet syliini suhteilla ja vanhempien avustuksella. Työ ei ollut silloin haaste, vaan pakollinen paha, joka täytyi suorittaa, koska vanhempien mielestä se oli kasvattavaa.

Kun lakki oli painettu päähän ja lahjarahat rällätty, odotti jo aiemmin samana vuonna sovittu toimitusharjoittelijan pesti minua. Onni jatkui, sillä kun työt loppuivat, pääsin yliopistoon. Opiskelujen aikana työskentelin osa-aikaisesti haalien myös freelance-kirjoitustöitä, ja olin varma, että kun valmistun, lähtee urani raketin lailla kiitoon.

No, ei lähtenyt.

Eikä ole liiemmin lähtenyt vieläkään, mutta työtä olen oppinut arvostamaan.

Ajattelen kaiken työn olevan arvokasta. Muistan sen katsellessani yhteiskunnan liikkuvia osia, mutta en omassa elämässäni, jossa vellon epäonnistumiskuplassani. Vaikka korkeakoulutus ja sitä vastaava työ ovat minulle tärkeitä tavoitteita, jopa arvoja, eivät ne vähennä tai nosta urani merkitystä loppujen lopuksi. En halua luoda kielikuvilla vastakkainasetteluita tai arvottaa töitä, mutta luulen, että ainakin hyvin monina päivinä joku käytännönläheistä työtä tekevä – kuten siivoja tai bussikuski – saa paljon enemmän aikaiseksi kuin minä yhteiskunnan kannalta. Tosin niin kuin totesin, on kaikki työ arvokasta.

Työ on tärkeä osa identiteettiäni. Tukehtuisin, jos en saisi luoda. Aivan yksinkertainen asia se ei kuitenkaan ole, sillä työ saa merkityksensä rahasta. Ilman sitä se ei olisi työelämää, vaan ainoastaan elämää. Elämä kuitenkin vaatii rahaa, ja siksi ei aina riitä, että luo jotakin, sillä kohtuullisen korvauksen saaminen on joskus kiven alla. Minulle vaikeinta on ollut kokopäiväisen, koulutustani vastaavan työn saaminen, mikä on kaiken turhautumisen lomassa saanut arvostamaan työtä vielä enemmän niin luovan työn näkökulmasta kuin sen työn, jota nyt teen. On etuoikeus saada ansaita rahaa, jolla pystyy elämään mielekästä elämää. On etuoikeus valittaa työstä, vaikka on jo töissä.

Uravalintani journalismin parissa oli selvä jo suurin piirtein alakoulussa. En koskaan ajatellut rahaa hakeutuessani koulutukseen tai pohtiessani alavalintoja. Edelleenkin minulle on tärkeintä se, että nautin siitä, mitä teen, mutta koska rahaa ei voi jättää työelämän ulkopuolelle, olen välillä pohtinut, olisinko valinnut rahankiilto silmissä toisin. Tuskinpa, sillä lääkäriksi minusta ei ole, ja lakimaailmaan olen liian pehmo. Yritysjohtajuudestakaan en haaveile, sillä minulle riittää jo ajatus omasta pienyrityksestä, ja sekin on vasta hento suunnitelma takaraivossa.

Suomalainen työelämä on parhaimmillaan tasa-arvoinen, oikeudenmukainen ja hyvin valvottu, mutta kehitys ei saa pysähtyä eikä vakaa tilanne polkea niitä oikeuksia, mitä meillä on. Niiden ansiosta suomalainen yhteiskunta on rakennettu työllä ja siksi sen varaan on kukin voinut halutessaan rakentaa identiteettinsä. Sitä, onko se järkevää, voi jokainen pohtia itsekseen.

Ain’ laulain työtäs tee, opetti jo Lumikki ja seitsemän kääpiötä (1937). Siihen ei kukaan pysty, mutta joskus voi jopa hymyilyttää.

Hyvää suomalaisen työn päivää!

Mitä työ merkitsee sinulle?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

LinkedIn – uran nousu vai tuho?

Aktivoidun ensi viikolla LinkedInissä, sillä haluan kokeilla perinteistä poikkeavia tapoja löytää unelmaduuni. Eikö olekin ärsyttävä ilmaisu? Mutta miksi maatua tutussa ja tylsässä, jos voisi antaa itsestään kaiken ja nauttia joka päivä! Sitä on unelmaduuni.
DSC_0116Olen ollut niin lähellä monta kertaa. Uskon kärsiväni Saara Aalto -syndroomasta eli ikuisen kakkosen kirouksesta, ja olen todella kyllästynyt siihen. Oikeastihan mitään kirousta ei ole langetettu ylleni, vaan kyse on todennäköisesti ollut sattumasta ja kovan kilpailun alle rutistumisesta. Kiroukset voi murtaa taikavoimin, mutta epäonniset tapahtumaketjut on mahdollista katkaista itse. Sen eteen täytyy vain tehdä töitä ja uskoa oikeaan ajoitukseen.

Ennen LinkedIn-herätystäni tyydyin höpisemään urasaavutuksistani työpaikan kahvipöydässä ja Instagramissa (@annakatariinam), jossa minua seuraavat lähinnä tutut, vaikka tuntemattomat ovat ihan yhtä tervetulleita! Kukaan ei siis ole voinut kuulla osaamisestani, sillä keskusteluareenani ovat olleet täysin väärät. Kun tavoitteena on työllistyä ihan oikeasti tehtävään, jossa voin hyödyntää täysin osaamistani, ei sitä kannata kahvikupin pohjalle mutista.

Hyppääminen LinkedIniin pelottaa. Vaikken näe alustaa suorana kilpailukenttänä, tulee siellä väkisinkin verratuksi muihin. En siis voi väittää, ettenkö miettisi, miksi ihmeessä edes vaivaudun, kun taso on jo valmiiksi kova. Tämän jutun kaltaisten tekstien pitäisi keskittyä itsensä promoamiseen eikä epävarmuuksiin ja surkutteluun, mutta minusta on tärkeää puhua siitä, miten hulluksi työnhaku on mennyt pitkine rekrytointiprosesseineen ja monesti palkkatasoon nähden hullunkurisine vaatimuksineen. Työnhaku on raskasta, olipa luontainen onnistuja tai kivisen polun tallaaja.

Mikä sitten on pahinta, mitä voi tapahtua, kun astuu LinkedInissä esiin? Uskon, että meillä kaikilla on alkukantainen pelko tulla torjutuksi ja epäonnistua. Pelkään erityisesti jälkimmäistä, vaikka samalla tiedän, että ihan oikeasti LinkedIn-läsnäolon merkitys ihmisen elämässä kokonaisvaltaisesti on mitätön. En silti halua tulla muistetuksi viestintätyöläisenä, josta ei koskaan tullutkaan mitään ja joka antoi itsestään aivan typerän kuvan verkostoitumispalvelussa.

Parhaimmillaan LinkedIn voi tarjota minulle oikotien päämäärääni eli kokopäiväiseen viestintätyöhön, jonka perässä olen juossut pari vuotta. Pahimmassa tapauksessa uudella alustalla aktivoituminen ei johda mihinkään, mutta sitä, onko se epäonnistumista, en vielä tiedä.

Voin ainakin lohduttautua sillä, että yleensä menestymisen takana on ainakin yksi epäonnistuminen. Ei huvittaisi kokea sitä LinkedInissä, mutta yrittänyttä ei laiteta. Mitä ikinä se tarkoittaakaan.

Matkaani LinkedInissä voi seurata profiilissani.

Mitä mieltä olet työnhausta LinkedInissä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Päiväni lomalla ja kaikkea muuta kuin lomalla

Pohdin kuluneella viikolla Instagramissa työn merkitystä. Ulospäin saattaa näyttää siltä, että olen aina töissä. Se on tavallaan totta, mutta on minulla myös vapaa-aikaa, jota vaalin kaikin voimin. En halua luoda itsestäni kuvaa, jossa työ määrittää koko elämän tai jossa ihmisarvo määrittyy työn perusteella. Siksi esittelen kaksi täysin ääripäätä omasta arjestani: ylibuukatun työpäivän ja löffäilykeskiviikon.
ennenaamukahviaeivoi1601

Työpäivä

6.30 Kello soi. Nään unta, että joku yrittää irrottaa pääni ja että työkaverini on vienyt koiransa hoitoon elinkautisvangille. Töissä selviää, ettei kumpikaan ole totta. Väsyttää niin, etteivät jalat kanna.

6.50 Nousen sängystä. Kiire. Meikkaan nopeasti. Syön leipää ja juon smoothien. Mikähän senkin suomenkielinen nimi on?

7.15 Sade jättää silmälaseihin pisaroita ja kohta iho hohkaa niin, että lasit höyrystyvät. Ehdin töihin ajoissa, keitän kahvit ja raahaudun työpisteelleni. Istun niin kauan samassa asennossa, että toinen jalkani puutuu.

12.30 Syön kaksi päivää sitten tehtyjä canneloneja. Kuka nekin osaa täyttää? Ja miten voisi tehdä täytteen, jota voisi pursottaa helposti pussista?

15.30 Otan varaslähdön töistä. Juoksen kiireellä läheiseen kauppakeskukseen lataamaan bussikortin ja syöksyn pysäkille odottamaan ruuhka-autoa. Saan onneksi oman paikan ja iltapäivän kääntyessä täydelliseksi pimeydeksi yritän epätoivoisesti tiirata oikeaa jääntipysäkkiä.

16.32 Perillä markkinointiviestintäpalaverissa! Se menee hyvin ja on ohi tunnissa.

17.36 Nökötän pimeässä lähiössä odottamassa bussia. Keskustorin kohdalla olen niin väsynyt, että unohdan melkein jäädä pois, sillä on käytävä ostoksilla. Haen suurmarketista vihanneksia ja illallisaineksia.

19.14 Olen syönyt, istun sohvalla ja yritän pysyä hereillä. Kerään itseni, teen viimeiset muutokset presentaatioon ja muihin materiaaleihin. Tallennan ne Dropboxiin ja lähetän maailmalle.

23.11 Vetäydyn sänkyyn, katson rikossarjoja taas niin, etten uskalla nousta pissalle ja lopulta nukahdan vain huomatakseni, että kello on taas 6.30.

Lomapäivä

10.23 Raotan silmälummetta. Aukeaa yllättävän helposti. Olen kiitollinen heti ensimmäiseksi siitä, että saan herätä virkeänä. Viime päivinä on tuntunut siltä, että aivoilla on niin vähän polttoainetta, että ne voivat sammua milloin tahansa.

11.05 Kaapissa on vielä arkielämän aamupala-ainekset. Teen smoothien, mutta herkuttelen myös kurkulla täytetyillä croissanteilla. Sen jälkeen haahuilen kotona päämäärättömästi. Tekisi mieli itkeä ilosta. Ei stressiä, ei tekemättömiä hommia tai suunnitelmia.

13.42 Alan lompsia kohti lähikampaamoa. Tunnen syyllisyyttä siitä, etten mennytkään vakikampaamooni, mutta sain niin hyvän alekoodin toiseen palveluun, että en voinut vastustaa sitä. Hiuksista tulee kivat. On paljon kauniimpi olo kuin ennen kampaajaa.

14.45 Luikin Lidliin. Yritän etsiä huhuttua uutuuspaprika-chilihummusta.

16.58 Makaan sängyssä. Ummistan silmäni. Nään taas pahoja unia. Kyllä ne helpottavat vielä. Nukun, vaikka yöpöydän lamppu on päällä. Herään ennen kuutta.

18.25 Syön eiliset intialaisen ruoan jämät. Kylmä ruoka on minusta oikeasti hyvää, ja hermostun, kun talouden toinen osapuoli lämmittää sen liian kuumaksi. Aika typerää.

19.30 Kirjoitan. Kirjoitan. Kirjoitan. Olo on autuas. Nautin räjähtäneistä tilastoista ja tunnelmoin blogitulevaisuudella. Teen mielessäni suunnitelmia ansaintalogiikkaan liittyen, mutta päädyn lopulta kuuntelemaan Anna Erikssonia ja sitten Paula Koivuniemeä.

00.45 Olen taas haahuillut kotona askaroiden monta tuntia. Nukutan itseni Arman ja Suomen rikosmysteerit -ohjelman positiiviseen värinään. Edelleen mietin, miksi ihmiset katsovat julmuuksia dramatisoituna. Nautin vaaran tunteesta ja siitä, että tiedän olevani kotona turvassa. Ristiriitaista ja jotenkin väärää.

Seuraavana päivänä kello ei todellakaan herätä klo 6.30. Tulen vihaamaan ikuisesti kyseistä kellonaikaa.

Kertooko työ tai työn tekeminen mielestäsi ihmisestä tai hänen elämästään jotakin oleellista?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Tyhjä sielu tyrehdyttää proosasuonen

En olisi koskaan uskonut, että kirjoittajana joudun tilanteeseen, jossa olen niin väsynyt, ettei sanoja enää ole. Silloin on mahdotonta sukeltaa mielikuvitusmaailmaan, jossa kaikki on jo päin prinkkalaa. Kukapa tuplapahassa todellisuudessa haluaisi elää.
DSC_0107Se kirja. Proosateos. Joulumarkkinat ja kustannussopimuksen metsästys. Kävi kuitenkin niin, että tuhdiksi kasvanut tekstitiedosto jäi lopulta viime vuoden alussa nukkumaan, ei ikiunta, mutta jotakin vähän tainnuttavampaa kuin karhujen talviunet. Tuli arki, hirvittävä kasa töitä ja vielä kammottavampi väsymys. Kynnys kirjoittaa, kirjoittamislukko. Sielun tyhjyys.

Kun proosan kirjoittaminen on ollut jäissä, olo tuntunut tyhjältä. Siitäkin huolimatta, että muita kirjoitustöitä on ollut enemmän kuin aiemmin. Suurin osa niistä on keskittynyt sosiaali- ja terveysalaan, mutta sairausvakuutuslaista, sotesta ja päivärahoista on proosa todella kaukana! Niissä ei ole mitään runollista, kaunopuheista tai luovaa. Kylmyyttä ja uhkaa, välitiloja.

Luovakirjoittaminen on mahdotonta, jos ei ole sanoja. Ei tavuja, ei edes kirjaimia tai aihioita niille. Vähän aikaa sitten päädyin kokeilemaan päämäärätöntä kirjoittamista aukaistakseni kirjoitushanat, mutta sain aikaiseksi vain sysipaskan novellin, joka on huonompi kuin yksikään 16-vuotiaana kirjoittamani, vaikka niissä silkkihanskat elivät, moni kuoli syöpään ja nunnat olivat rikollisia.

***

Halusin olla kirjailija jo ennen kuin opin kirjoittamaan kunnolla, mutta myöhemmin tuli hyvin selväksi, että sellaiseksi ryhtymistä pidettiin täysin mahdottomana. Sitähän se onkin. Harvalla riittävät taidot, eikä sattumaakaan onnistu kovin moni uhmaamaan. Niinpä hautasin kirjailijahaaveet pitkäksi aikaa ja keskityin toimittajuuteen, sen jälkeen enemmän markkinointiin.

Tovi sitten vanha haave palasi takaisin mieleeni, kun haistelin kiinalaisgrilliltä tulevaa rasvankatkua kauppamatkalla. Miten se liittyy kirjoittamiseen? Ei mitenkään, mutta sillä hetkellä tuli pitkästä aikaa tunne, että käsillä ollut hetki kuuluisi kirjaani. Routainen maa, auki revitty katu, puistoaukion käryillään täyttävä kioski, märät sukat ja yleinen lohduttomuus.

Minun maailmani, joka paperilla oli jo niin synkkä, ettei itsensä uuvuksiin ajaneella työmyyrällä olisi sinne vielä asiaa.

***

Vielä en ole uskaltanut jatkaa vuosi sitten kesken jäänyttä proosaurakkaa. Käsikirjoitus tuntuu sydämessä, mikä on samanaikaisesti ilahduttavaa ja ahdistavaa. Ilahduttavaa siksi, että tiedän olevani jälleen täydessä iskussa, kun pystyn luomaan muutakin kuin journalistisia tai kaupallisia sisältöjä. Edessä oleva ahdistaa silti, sillä proosan kirjoittaminen vaatii ennen kaikkea kestävyyttä. Vaikka saatan ajatella proosan kirjoittamista liian pateettisesti, tiedän, että kyse on ennen kaikkea halusta tehdä töitä silloinkin, kun mielessä pyörivät kirosanat runollisia rakenteita enemmän.

Kun sitten väsyttävän vuoden puolikkaan jälkeen saan jälleen 60-sivuisen käsikirjoitusraatoni auki, annan mennä. En lupaa mitään, mutta sen tiedän, että keväällä minulla on aikaa ja voimia saattaa tarina loppuun.

Pelottaa ja hymyilyttää. Vaikka huijarisyndrooma iskee päälle joka toinen päivä, yritän muistaa, että tiettävästi paljon huonompiakin liuskanivaskoja on kustannettu kirjoiksi. En tiedä, näemmekö palkintogaaloissa, mutta uskoisin, että vähintään alelaarissa kesähelteillä.

Miten kirjoitusjumista pääsee eroon? Kerro ihmeessä kokemuksistasi, jos kirjoitat proosaa.

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Terveisiä kirjailijan kaaoksesta

Onko ehtinyt tulla ikävä? Minua on ottanut rinnasta se, kuinka vähän aikaa blogille on ollut. Mutta sellaista se kirjoitustyö on. On nimittäin raavittava kasaan sitä, josta pennoset tulevat. Silti en oikein vieläkään ymmärrä, että minä todella olen kirjailija. Tällä hetkellä tosin hyvin epätoivoinen.
DSC_0132Syksy on ollut kerrassaan kuormittava, mikä on ollut itselleni täydellinen yllätys. Miten voi jäädä oman unelmansa alle? Miksi unelma ei tunnukaan tarpeeksi unelmalta? Näiden kysymysten äärellä olen jälleen kerran ollut kirjoittaessani oman ISBN-numeron saavaa teosta. Minä todella olen kirjailija.

Mutta kun ei tunnu yhtään siltä.

Pitäisi nimittäin tehdä proosaa. Suurieleisesti sydän verellä. Eikä mitään reportaasi- ja henkilökuvakokoelmaa, vaikka senkin aihe koskettaa tuhansia ihmisiä. Vaikka se on tilattu minulta ihan oikealla ja vieläpä hyvällä korvauksella. Palkalla, josta maksetaan kunnon ihmisten tavoin verot ja jota odotetaan yhtä paljon kuin kirjan valmistumista.

Ennen kuin viimeiset sanat ovat elektronisella paperilla jaan teille ajatuksia epätoivoiseksi muodostuneen prosessin keskeltä! Ajatusten kehä on aina sama.

  • Vihaan tätä. En osaa. Miksi kukaan on halunnut maksaa tästä? Pitäisi varmaan palauttaa ennakkopalkkio ja kieltäytyä loppumaksusta.
  • Ei, mutta minähän rakastan kirjoittamista! Kylläpä sujuu. Olen itse asiassa todella hyvä.
  • Nyt kulkee kyllä hyvin. Näppäimistö huutaa.
  • Onpa tylsää. No, mutta työthän ovat yleensä tylsiä. Harvoin mistään huippukivasta saa rahaa.
  • En minä niin tylsistynyt ole. Tämä on yhteiskunnallisesti tärkeää työtä arvokkaan ajatuksen ja oikeiden ihmisten puolesta.
  • Silmissä vilisevät sanat. Kirjoitettiinkohan Finanssivalvonta siis isolla alkukirjaimella?
  • Kopioin ajatusviivan ajatusviivan perään. Liikaa sitaatteja.
  • Liikaa tarinaa. Käytänpä silti värikynää.
  • En osaa. Olen laiska ja surkea.
  • Rakastan kirjoittamista. Olen siinä hyvä. Tästä tulee hyvä. Parempi kuin mistään muusta aiemmin.
  • Huoh, ei tämä proosateos ole. En ole mitään.
  • Tylsää.
  • Rakastan kirjoittamista. Rakastan tätä työtä. Selviän.

Toista.

Mitä haluaisit tietää kirjan tuottamisesta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Yliopistosta ammattikoulutukseen

Arvostan kaikkein eniten yliopistokoulutusta, ja pidän sitä koulutuksen huippuna – lakipisteenä, johon kannattaa pyrkiä. Saavutettuani sen olen joutunut huomaamaan, ettei koulutuksen hyötyä voi täysin arvottaa tutkintoasteen perusteella. Mitä kummaa olen puuhannut syksyn Ahlmanin ammatti- ja aikuisopistossa?
DSC_0214.JPGIhan tosissani kuvittelin, että kun valmistun yliopistosta, taivaat aukeavat ja urani lähtee kovempaan nousukiitoon kuin Armstrongin miehittämä kuumoduuli. No ei lähtenyt. Postiluukusta kolahti todistus ja juhlien sotkut siivottiin seuraavana päivänä pois. Lahjaliljatkin kuolivat viikossa.

Jäin silti onnellisesti makoilemaan yliopistotutkintokuplaani. Oikein köllöttelin siellä ja mehustelin mainiota tutkintoani, josta olin haaveillut yläkoulusta lähtien. Valmistumisesta on nyt kaksi vuotta,  ja tänä syksynä olen joutunut kohtaamaan sen, etten selviä eteenpäin ilman apua. Se, että olen yhteiskuntatieteiden maisteri, ei tarkoita sitä, etten tarvitsisi lisäkoulutusta tai että tietäisin alastani kaiken. Päinvastoin. Opintoni olivat hyvin teoreettiset, ja käytännön puoli, josta usein yliopistossa opiskeleville naljaillaan, jäi puolitiehen.

Yksinäisen kokouspainajainen

Markkinointi- ja viestintäalalle on vaikea työllistyä. Puhumattakaan siitä, jos yrittää alalle ilman siihen täysin sopivaa tutkintoa, vaikka tietäisi, että omat taidot ja oppimiskyky riittävät. Facebook tarjosi minulle kesällä Tampereella sijaitsevan Ahlmanin aikuis- ja ammattiopiston matkailupalveluiden markkinointiviestinnän osatutkintoa. Osatutkinnot ovat lyhyitä, tiettyyn aiheeseen keskittyviä koulutuksia, jotka valtio rahoittaa, kun opiskelija sitoutuu suorittamaan sen.

Yliopistotaustani näkyy väistämättä opinnoissa, sillä huomaan tottuneeni tietynlaiseen opiskelutapaan: yksinäiseen, luentomuotoiseen puurtamiseen, jossa asiat suoritetaan sitten joskus. Tässäpä osatutkinnossa asioita ei voi suorittaa joskus myöhemmin, vaan ne on tehtävä heti. Yksinäisyydestäkin on turha haaveilla, sillä opinnot ovat ikään kuin pitkiä kokouksia, joihin on osallistuttava niin fyysisesti kuin henkisesti. Samalla täytyy myös suorittaa sovitut markkinointiviestinnän toimenpiteet harjoitusyritykselle, mikä tuo lisää paineita, mutta myös arvokasta kokemusta. Sitä, mitä lähdin hakemaan.

Asiantuntijuuden ainekset

Ammatillisessa ympäristössä suoritettujen opintojen aikana olen oppinut niitä asioita, joita en ennen koulutusta osannut tai joista en tiennyt tarpeeksi. Olen myös nähnyt heikot kohtani ja hahmottanut syitä, miksi en ole saanut kutakin hakemaani työpaikkaa. En yksinkertaisesti ole tiennyt tarpeeksi, minkä vuoksi asiantuntevan kuvan antaminen on ollut mahdotonta.

Opintojen aikana on täytynyt päästää irti myös yliopisto-opintojen kiistattomasta ihannoinnista. En voi väittää, etteikö tietynlainen epätieteellisyys häiritsisi minua, sillä haluaisin, että jokaisen opitun asian taustalla olisi sen selittävä teoria. Niin ei kuitenkaan ole, ja siihen on tyytyminen. Täytyy siis ikään kuin opiskella kädet savessa ilman, että tietää, mistä savi tulee. Toisaalta tiedänhän minä sen jo, joten kai osatutkinnon anti minulle on nimenomaan se, että saan vihdoin mahdollisuuden myllätä maata ihan tositoimissa.

Vaikka kuvittelin, että teen ennemmin väitöskirjan kuin astun jalallani ammattiopistoon, on pakko myöntää, että tällainen ajattelutavan ravistelu ja opiskelun arvostamisen tarkastelu tekevät hyvää. Se, että Suomessa on erinomaiset mahdollisuudet kouluttautua maksutta lähes mihin tahansa, on niin upea juttu, ettei siinä kannata nyrpistellä nenäänsä kaikelle tarjolla olevalle opille, olipa tutkintoaste mikä tahansa.

Mitä tutkintoa arvostat eniten? Entä minkälaista uraa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Yksi loma, kolme erilaista päivää

My Day -tyyliset selostukseni ovat olleet yllättävän pidettyjä, joten tarjoilen palasia loma-arjestani ennen viikon kulttuuri- ja mielipidejuttuja. Lomani on ollut käytännössä työtä, stressiä ja löhöilyä. Sellaista kuin elämä yleensä on.
DSC_01177.JPG
Työpäivä keskellä lomaa

Mikähän idea oli sopia palaveri ja haastattelu lomakeskiviikolle. Hullu tekee lomalla töitä! Lomatyöpäiväni on kuitenkin erinomainen esimerkki siitä, mihin pienen raatajamuurahaisenkin työelämä on menossa. Ei tarvitse olla iso pamppu joutuakseen hommiin kesken loman. Tämänkertainen työkeikkani ei tosin liittynyt mitenkään päivätyöhöni, mutta silti ajauduin siihen pisteeseen, että jouduin lomalla töihin. Työ ei tekemällä lopu, mutta muuten vain se voi loppua. Kai pitää siis olla tyytyväinen siihen, että kädet ovat täynnä nyt.

Palatessani Uudenmaan rajalta takaisin kotiin pohdin palkallista kesälomaa, suomalaisen työntekijän autuutta. Kuinka mielettömän hienosti neuvoteltu asia! (Vaikka joku tohelo meni leikkaamaan valtion ja kuntien työntekijöiden lomarahoja.) Junassa takanani istunut nainen muuten sätti kaikki valtion poliitikot niin roisein sanakääntein, ettei niitä voi toistaa. Samaan hengenvetoon hän tosin alkoi puhua myös hyttysenpistoon laitettavasta, itse tehdystä Burana-tahnasta. Liekö nero vai hullu.

Jännitysnäytelmäpäivä

Nauttiiko joku puhelinhaastatteluista tai lääkärikäynneistä? Onneksi olkoon, kuulut vähemmistöön varmasti. Vihaan kumpaakin toimitusta samasta syystä. Kaikki on liian suunniteltua ja sisältää kommunikointia täysin tuntemattoman ihmisen kanssa. En ymmärrä, miksi ihmeessä menin järjestämään samalle päivälle sekä lääkärin että puhelinhaastattelun. Haastattelusessio oli onneksi ohi heti kahdeksalta, ja sainkin mitä mainioimpia uutisia. Vaikka mitään suurta ei ole vielä tapahtunut, luulen, että pian elämässäni kääntyy uusi sivu. Se, joka on aiemmin ollut liimautuneena edelliseen kiinni.

Löhöilypäivä

Ei hätää. Osaan myös laiskotella. Pystyn arviolta loikoilemaan yhden kokonaisen päivän. Moneen päivään en kykene, mikä on tullut todistetuksi sairastaessa. Ihminen on luotu liikkeeseen, ei makaamaan sängynpohjalla. Yritän kuitenkin vaalia löysää arkea, sillä kukaan ei jaksa loputtomiin.

Vaikka rahaa voisi varmasti käyttää omia valintojani järkevämmin, ei mielestäni omalla jaksamisella ole hintalappua. Siksi sallin itselleni säännöllisiä rentoutushoitoja, ja huomenna suuntaankin intialaiseen päänhierontaan. Voi olla, että 52 euroa siitä on aivan liikaa, mutta ainakin olen tukenut pienyrittäjää ja unohtanut tunniksi kaiken. Eli ollut todellakin lomalla.

Vieläkö arki- tai lomajutut jaksavat kiinnostaa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Lässähtänyt proosateos ja luomisen tuska

Pitkäksi ja kiviseksi muodostunut proosateoksen kirjoitusprosessi on opettanut sen, että vaikka olisi kuinka lahjakas kirjoittaja, painaa valmistumisen vaakakupissa eniten sinnikkyys.
DSC_01288.JPGOn se kumma, että on helpompaa ja nopeampaa suoltaa ulos sata sivua tieteellistä tekstiä kuin kirjoittaa sama määrä liuskoja proosaa. Voisi kuvitella, että lähteisiin viittaaminen veisi enemmän aikaa kuin mielikuvitusmaailman tapahtumien referointi. Ehkä olen glorifioinut ja toisaalta myös kauhistellut pro gradu -taivaltani niin paljon, että sen rinnalla perhe- ja talousdraaman kirjoittaminen on tuntunut helpolta.

Kuinka väärässä olenkaan ollut! Kirjoitusprosessi on eittämättä rankka, vaikka takana olisi erinomainen idea ja takana satoja kirjoitettuja juttuja ja esseitä. Mikään ei ole kuin proosateos, joka repii sisintä auki jokaisella kirjoitetulla rivillä. En puhu traumoista, vaan siitä, kuinka on pakko antaa kaikkensa tavusta toiseen. Kirjoittaminen itsessään on rutiini, mutta sanojen takana oleva sisältö ei. En tietenkään voi väittää, että aina on näin tai että se koskisi jokaista teosta, mutta jos taustalla on vahva sanoma, joka ei edes perustu tieteeseen, on sen ydin revittävä mielikuvituksesta. Ja sen eläminen on rankkaa.

Proosan kirjoittaminen tuntuu onneksi vain lähes aina hyvällä tavalla tuskalta, jopa fyysiseltä kokemukselta. Tuskalta, jonka selättäminen vain vaatii päättäväisyyttä, sisua ja aitoa halua, jota en tiennyt tarvittavankaan. Proosan idean, sanat, lauseet ja kappaleet muhivat sisällä valtavana möykkynä, jonka ulos saaminen tuntuu pakottavalta ja samaan aikaan pelottavalta. Viitsiikö tähän edes ryhtyä? Joku voisi varmaan verrata sitä pitkittyneeseen ponnistusvaiheeseen, kovan vatsan loppunäytelmään tai kurkkuun juuttuneeseen oksennukseen. Miten sitä kukakin haluaa mielikuvin värittää.

Olen silti kiitollinen jokaisesta viisautta tuovasta päivästä, kuukaudesta ja vuodesta, vaikka toivon, ettei käsikirjoitukseni loppuun saattamisessa tarvitse laskea ainakaan vuosia. Jokainen eletty hetki, liukuportaissa seistyt sekunnit, suihkun lattialla istutut minuutit, töissä käydyt tunnit ja arkipäivät tekevät minusta minut. Minä teen käsikirjoituksen, joka toivottavasti koskettaa ja näyttää maailman sellaisena kuin minä näen sen – tai vaihtoehtoisesti näyttää sen sellaisena kuin en sitä koskaan haluaisi kokea.

Mihin urakkaan vertaisit proosateoksen kirjoittamista?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kuinka paljon rahaa on sopivasti?

Kirjoitettuani 10 euron tavoitepäiväbudjetista sain kuulla ihmettelyitä siitä, miten ihminen voi pärjätä sellaisella rahalla tai edes viikossa satasella, joka oli lopullinen budjettini ja hieman vähemmän kuin mitä normaalisti käytän. Onko se vähän? Mikä on sopivasti?
DSC_0341Kaikista tärkeintä minulle rahankäytössä on se, että teen järkeviä ja mielihyvää tuovia valintoja ja että pidän huolen siitä, että minulla on vakaa taloudellinen tilanne. En halua pelätä huomista, pesukoneen rikkoutumista tai murehtia kauppalaskuja ja ostamatta jäänyttä paitaa, vaikka aika moni ostos saisi jäädä kaupanhyllylle tässäkin tilanteessa. Haluan nauttia kulttuurista, syödä ulkona, tehdä vegeheräteostoksia ja olla miettimättä eurolleen, mitä ostan kaupassa. Siksi olenkin onnellinen siitä, että tämä kaikki on jo minulle mahdollista, vaikka olen ihan tavallinen raataja.

En halua tuntea huonoa omatuntoa rahankäytöstä, vaan haluan kuluttaa ja säästää sopivassa suhteessa. Mihinkään megasäästöihin tuloillani ei voi yltää, mutta sivutyöt nostavat vuosituloja mukavasti ja kuukautta kohden suhteutettuna tienaan itse asiassa ihan kivasti. Projektityöläisenä massit pärähtävät tilille silloin tällöin, joten kuukausittaisiin ilotteluihin en pääse käsiksi, ellen maksa itse itselleni ylimääräistä hemmottelurahaa säästötililtä.

Olen ollut otettu siitä, että rahajuttuni ovat herättäneet huomiota, vaikka se ei ole näkynyt kommenttikentässä, sillä olen saanut lähinnä yksityisviestejä. Se kertoo siitä, että rahasta on vaikea puhua julkisesti, jopa ihan nimettömänä. Rahasta puhumattomuus vaikuttaa eri tavalla alakohtaisesti, ja minua henkilökohtaisesti se koskettaa siten, että itseni hinnoitteleminen on vaikeaa, todellista arpapeliä ja tarjousten läpi menemisen odottelua silmät kiinni. Ystäväpiirissäni rahasta puhutaan melko avoimesti, mutta enemmän avoimuutta kaipaa työelämä, etenkin, jos työskentelee paikassa, jossa palkoista voi neuvotella. En itse pysty puhumaan rahasta julkisesti muuten kuin epämääräisistä summista ja siitä, mihin ja miten rahaa haluan käyttää.

Järki ja tunteet

Sata euroa. Se meni viikossa minulla lähinnä ruokaan päiväbudjettikokeilussa, mutta ilman sitä listalla olisi ollut tavalliseen tapaan harkittuja take away -lounaita ja pieniä arkeen iloa tuovia ostoksia, kuten meikkejä, kenkien tuoksupohjallisia, balleriinoja, teatteri- ja museokäyntejä sekä kirjatilauksia. Ei ehkä joka viikko, mutta kuukausitasolla ainakin. Rahan tilillä makuuttaminen ei varsinaisesti auta yhteiskuntaa, mutta ei järjettömässä kuluttamisessakaan mieltä ole. Siksi teen jotakin niiden väliltä ajatellen myös itsekäästi mielihyvääni. Sitä, mikä minut tekisi juuri tänään onnelliseksi.

Kyse ei ole siitä, mihin rahaa käyttää ja kuinka paljon, vaan mihin sitä on järkevä käyttää. Teen paljon hyviä valintoja, ja esimerkiksi ekologisuudessa voin keulia kasvisruokavaliollani ja liikkumistavallani, mutta muussa ei ole kehumista. Jos olisi, kävisin kirpputoreilla, en koskaan lähtisi kaukomaille ja käyttäisin vain luonnonkosmetiikkaa. Onneksi sentään pyöräilen kaikkialle, kokkaan evääni suurimmaksi osaksi itse satokauden antimista ja matkustan maltilla.

Koska otsikossa on kysymys, on siihen suotavaa vastata suoraan. Sen verran rahaa on sopivasti, että se kohtaa oman elintason kulutuksen, elämäntilanteen vaatiman vakauden ja palvelee myös yhteiskuntaa ja ekologisuutta. Sanoisin siis, että pakollisten menojen jälkeen kannattaa säästää ainakin yksi kolmasosa, jos se on mahdollista, ja loppuosa kannattaa käyttää elämästä nauttimiseen ja järkeviin, mielihyvää tuottaviin asioihin.

Tätä kirjoittaessani haluan myös muistuttaa edelleen, että puhun nyt tavallisen, mukavassa ja tasaisessa elämäntilanteessa olevan työntekijän suulla, ja tiedän varsin hyvin, että vaikken ole varakas, olen koko maailman mittakaavassa etuoikeutettu ja että niukkuutta ja kurjuutta on ihan koti-Suomessakin.

Haaveilijan massiunelmat

Minulla on rahaan liittyviä unelmia, vaikken liiemmin ole mammonaorientoitunut muurahainen. Jos olisin, olisin varmasti valinnut monessa asiassa toisin elämässäni. En esimerkiksi sokeasti uskoisi, että joskus vielä saan rahaa jorinoillani, vaan olisin suunnannut oikopäätä kauppatieteelliseen ja ryhtynyt sijoittajaksi ja tavoitellut varhaista eläkettä rahasäiliössä lepäillen. Tai sitten olisin opiskellut lääkäriksi ja kirurgiksi ja lopulta huippututkijaksi, jos en oksentaisi jo toisen korvaan katsomisesta.

Kaikista eniten haluaisin tehdä rahaa henkisellä pääomallani. Että muut näkisivät sen ja nauttisivat siitä. Että jollakin tavalla muuttaisin maailmaa niin, että saisin siitä sen verran rahaa, ettei minun tarvitsisi miettiä mitään rahaan liittyvääkään pitkään aikaan. Sekin riittäisi, että saisin joka päivä tehdä työtä, josta nauttisin ja josta saisin rahaa ansaitusti. Olisi sopivasti rahaa, onnea ja vapautta. Utopiaa.

Mediakkaa tieteellisempää, suomalaista tai suomennettua puhetta rahasta

  • Chang, Ha-Joon (2015) Taloustiede – Käyttäjän opas. Suomentanut Marja Ollilla. Helsinki: Into Kustannus.
  • Ferguson, Niall (2011) Rahan nousu – Maailman rahoitushistoria. Suomentanut Kimmo Pietiläinen. Helsinki: Terra Cognita.
  • Iivarinen, Ville (2015) Raha – Mitä se todella on ja mitä sen tulisi olla? Helsinki: Into Kustannus.
  • Judt, Tony (2011) Huonosti käy maan. Suomentanut Petri Stenman. Helsinki: Like.
  • Piketty, Thomas (2016) Pääoma 2000-luvulla. Suomentanut Marja Ollila & Maarit Tillman-Leino. Helsinki: Into Kustannus.

Mikä sinusta on sopivasti rahaa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa