Yksi loma, kolme erilaista päivää

My Day -tyyliset selostukseni ovat olleet yllättävän pidettyjä, joten tarjoilen palasia loma-arjestani ennen viikon kulttuuri- ja mielipidejuttuja. Lomani on ollut käytännössä työtä, stressiä ja löhöilyä. Sellaista kuin elämä yleensä on.
DSC_01177.JPG
Työpäivä keskellä lomaa

Mikähän idea oli sopia palaveri ja haastattelu lomakeskiviikolle. Hullu tekee lomalla töitä! Lomatyöpäiväni on kuitenkin erinomainen esimerkki siitä, mihin pienen raatajamuurahaisenkin työelämä on menossa. Ei tarvitse olla iso pamppu joutuakseen hommiin kesken loman. Tämänkertainen työkeikkani ei tosin liittynyt mitenkään päivätyöhöni, mutta silti ajauduin siihen pisteeseen, että jouduin lomalla töihin. Työ ei tekemällä lopu, mutta muuten vain se voi loppua. Kai pitää siis olla tyytyväinen siihen, että kädet ovat täynnä nyt.

Palatessani Uudenmaan rajalta takaisin kotiin pohdin palkallista kesälomaa, suomalaisen työntekijän autuutta. Kuinka mielettömän hienosti neuvoteltu asia! (Vaikka joku tohelo meni leikkaamaan valtion ja kuntien työntekijöiden lomarahoja.) Junassa takanani istunut nainen muuten sätti kaikki valtion poliitikot niin roisein sanakääntein, ettei niitä voi toistaa. Samaan hengenvetoon hän tosin alkoi puhua myös hyttysenpistoon laitettavasta, itse tehdystä Burana-tahnasta. Liekö nero vai hullu.

Jännitysnäytelmäpäivä

Nauttiiko joku puhelinhaastatteluista tai lääkärikäynneistä? Onneksi olkoon, kuulut vähemmistöön varmasti. Vihaan kumpaakin toimitusta samasta syystä. Kaikki on liian suunniteltua ja sisältää kommunikointia täysin tuntemattoman ihmisen kanssa. En ymmärrä, miksi ihmeessä menin järjestämään samalle päivälle sekä lääkärin että puhelinhaastattelun. Haastattelusessio oli onneksi ohi heti kahdeksalta, ja sainkin mitä mainioimpia uutisia. Vaikka mitään suurta ei ole vielä tapahtunut, luulen, että pian elämässäni kääntyy uusi sivu. Se, joka on aiemmin ollut liimautuneena edelliseen kiinni.

Löhöilypäivä

Ei hätää. Osaan myös laiskotella. Pystyn arviolta loikoilemaan yhden kokonaisen päivän. Moneen päivään en kykene, mikä on tullut todistetuksi sairastaessa. Ihminen on luotu liikkeeseen, ei makaamaan sängynpohjalla. Yritän kuitenkin vaalia löysää arkea, sillä kukaan ei jaksa loputtomiin.

Vaikka rahaa voisi varmasti käyttää omia valintojani järkevämmin, ei mielestäni omalla jaksamisella ole hintalappua. Siksi sallin itselleni säännöllisiä rentoutushoitoja, ja huomenna suuntaankin intialaiseen päänhierontaan. Voi olla, että 52 euroa siitä on aivan liikaa, mutta ainakin olen tukenut pienyrittäjää ja unohtanut tunniksi kaiken. Eli ollut todellakin lomalla.

Vieläkö arki- tai lomajutut jaksavat kiinnostaa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Lässähtänyt proosateos ja luomisen tuska

Pitkäksi ja kiviseksi muodostunut proosateoksen kirjoitusprosessi on opettanut sen, että vaikka olisi kuinka lahjakas kirjoittaja, painaa valmistumisen vaakakupissa eniten sinnikkyys.
DSC_01288.JPGOn se kumma, että on helpompaa ja nopeampaa suoltaa ulos sata sivua tieteellistä tekstiä kuin kirjoittaa sama määrä liuskoja proosaa. Voisi kuvitella, että lähteisiin viittaaminen veisi enemmän aikaa kuin mielikuvitusmaailman tapahtumien referointi. Ehkä olen glorifioinut ja toisaalta myös kauhistellut pro gradu -taivaltani niin paljon, että sen rinnalla perhe- ja talousdraaman kirjoittaminen on tuntunut helpolta.

Kuinka väärässä olenkaan ollut! Kirjoitusprosessi on eittämättä rankka, vaikka takana olisi erinomainen idea ja takana satoja kirjoitettuja juttuja ja esseitä. Mikään ei ole kuin proosateos, joka repii sisintä auki jokaisella kirjoitetulla rivillä. En puhu traumoista, vaan siitä, kuinka on pakko antaa kaikkensa tavusta toiseen. Kirjoittaminen itsessään on rutiini, mutta sanojen takana oleva sisältö ei. En tietenkään voi väittää, että aina on näin tai että se koskisi jokaista teosta, mutta jos taustalla on vahva sanoma, joka ei edes perustu tieteeseen, on sen ydin revittävä mielikuvituksesta. Ja sen eläminen on rankkaa.

Proosan kirjoittaminen tuntuu onneksi vain lähes aina hyvällä tavalla tuskalta, jopa fyysiseltä kokemukselta. Tuskalta, jonka selättäminen vain vaatii päättäväisyyttä, sisua ja aitoa halua, jota en tiennyt tarvittavankaan. Proosan idean, sanat, lauseet ja kappaleet muhivat sisällä valtavana möykkynä, jonka ulos saaminen tuntuu pakottavalta ja samaan aikaan pelottavalta. Viitsiikö tähän edes ryhtyä? Joku voisi varmaan verrata sitä pitkittyneeseen ponnistusvaiheeseen, kovan vatsan loppunäytelmään tai kurkkuun juuttuneeseen oksennukseen. Miten sitä kukakin haluaa mielikuvin värittää.

Olen silti kiitollinen jokaisesta viisautta tuovasta päivästä, kuukaudesta ja vuodesta, vaikka toivon, ettei käsikirjoitukseni loppuun saattamisessa tarvitse laskea ainakaan vuosia. Jokainen eletty hetki, liukuportaissa seistyt sekunnit, suihkun lattialla istutut minuutit, töissä käydyt tunnit ja arkipäivät tekevät minusta minut. Minä teen käsikirjoituksen, joka toivottavasti koskettaa ja näyttää maailman sellaisena kuin minä näen sen – tai vaihtoehtoisesti näyttää sen sellaisena kuin en sitä koskaan haluaisi kokea.

Mihin urakkaan vertaisit proosateoksen kirjoittamista?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kuinka paljon rahaa on sopivasti?

Kirjoitettuani 10 euron tavoitepäiväbudjetista sain kuulla ihmettelyitä siitä, miten ihminen voi pärjätä sellaisella rahalla tai edes viikossa satasella, joka oli lopullinen budjettini ja hieman vähemmän kuin mitä normaalisti käytän. Onko se vähän? Mikä on sopivasti?
DSC_0341Kaikista tärkeintä minulle rahankäytössä on se, että teen järkeviä ja mielihyvää tuovia valintoja ja että pidän huolen siitä, että minulla on vakaa taloudellinen tilanne. En halua pelätä huomista, pesukoneen rikkoutumista tai murehtia kauppalaskuja ja ostamatta jäänyttä paitaa, vaikka aika moni ostos saisi jäädä kaupanhyllylle tässäkin tilanteessa. Haluan nauttia kulttuurista, syödä ulkona, tehdä vegeheräteostoksia ja olla miettimättä eurolleen, mitä ostan kaupassa. Siksi olenkin onnellinen siitä, että tämä kaikki on jo minulle mahdollista, vaikka olen ihan tavallinen raataja.

En halua tuntea huonoa omatuntoa rahankäytöstä, vaan haluan kuluttaa ja säästää sopivassa suhteessa. Mihinkään megasäästöihin tuloillani ei voi yltää, mutta sivutyöt nostavat vuosituloja mukavasti ja kuukautta kohden suhteutettuna tienaan itse asiassa ihan kivasti. Projektityöläisenä massit pärähtävät tilille silloin tällöin, joten kuukausittaisiin ilotteluihin en pääse käsiksi, ellen maksa itse itselleni ylimääräistä hemmottelurahaa säästötililtä.

Olen ollut otettu siitä, että rahajuttuni ovat herättäneet huomiota, vaikka se ei ole näkynyt kommenttikentässä, sillä olen saanut lähinnä yksityisviestejä. Se kertoo siitä, että rahasta on vaikea puhua julkisesti, jopa ihan nimettömänä. Rahasta puhumattomuus vaikuttaa eri tavalla alakohtaisesti, ja minua henkilökohtaisesti se koskettaa siten, että itseni hinnoitteleminen on vaikeaa, todellista arpapeliä ja tarjousten läpi menemisen odottelua silmät kiinni. Ystäväpiirissäni rahasta puhutaan melko avoimesti, mutta enemmän avoimuutta kaipaa työelämä, etenkin, jos työskentelee paikassa, jossa palkoista voi neuvotella. En itse pysty puhumaan rahasta julkisesti muuten kuin epämääräisistä summista ja siitä, mihin ja miten rahaa haluan käyttää.

Järki ja tunteet

Sata euroa. Se meni viikossa minulla lähinnä ruokaan päiväbudjettikokeilussa, mutta ilman sitä listalla olisi ollut tavalliseen tapaan harkittuja take away -lounaita ja pieniä arkeen iloa tuovia ostoksia, kuten meikkejä, kenkien tuoksupohjallisia, balleriinoja, teatteri- ja museokäyntejä sekä kirjatilauksia. Ei ehkä joka viikko, mutta kuukausitasolla ainakin. Rahan tilillä makuuttaminen ei varsinaisesti auta yhteiskuntaa, mutta ei järjettömässä kuluttamisessakaan mieltä ole. Siksi teen jotakin niiden väliltä ajatellen myös itsekäästi mielihyvääni. Sitä, mikä minut tekisi juuri tänään onnelliseksi.

Kyse ei ole siitä, mihin rahaa käyttää ja kuinka paljon, vaan mihin sitä on järkevä käyttää. Teen paljon hyviä valintoja, ja esimerkiksi ekologisuudessa voin keulia kasvisruokavaliollani ja liikkumistavallani, mutta muussa ei ole kehumista. Jos olisi, kävisin kirpputoreilla, en koskaan lähtisi kaukomaille ja käyttäisin vain luonnonkosmetiikkaa. Onneksi sentään pyöräilen kaikkialle, kokkaan evääni suurimmaksi osaksi itse satokauden antimista ja matkustan maltilla.

Koska otsikossa on kysymys, on siihen suotavaa vastata suoraan. Sen verran rahaa on sopivasti, että se kohtaa oman elintason kulutuksen, elämäntilanteen vaatiman vakauden ja palvelee myös yhteiskuntaa ja ekologisuutta. Sanoisin siis, että pakollisten menojen jälkeen kannattaa säästää ainakin yksi kolmasosa, jos se on mahdollista, ja loppuosa kannattaa käyttää elämästä nauttimiseen ja järkeviin, mielihyvää tuottaviin asioihin.

Tätä kirjoittaessani haluan myös muistuttaa edelleen, että puhun nyt tavallisen, mukavassa ja tasaisessa elämäntilanteessa olevan työntekijän suulla, ja tiedän varsin hyvin, että vaikken ole varakas, olen koko maailman mittakaavassa etuoikeutettu ja että niukkuutta ja kurjuutta on ihan koti-Suomessakin.

Haaveilijan massiunelmat

Minulla on rahaan liittyviä unelmia, vaikken liiemmin ole mammonaorientoitunut muurahainen. Jos olisin, olisin varmasti valinnut monessa asiassa toisin elämässäni. En esimerkiksi sokeasti uskoisi, että joskus vielä saan rahaa jorinoillani, vaan olisin suunnannut oikopäätä kauppatieteelliseen ja ryhtynyt sijoittajaksi ja tavoitellut varhaista eläkettä rahasäiliössä lepäillen. Tai sitten olisin opiskellut lääkäriksi ja kirurgiksi ja lopulta huippututkijaksi, jos en oksentaisi jo toisen korvaan katsomisesta.

Kaikista eniten haluaisin tehdä rahaa henkisellä pääomallani. Että muut näkisivät sen ja nauttisivat siitä. Että jollakin tavalla muuttaisin maailmaa niin, että saisin siitä sen verran rahaa, ettei minun tarvitsisi miettiä mitään rahaan liittyvääkään pitkään aikaan. Sekin riittäisi, että saisin joka päivä tehdä työtä, josta nauttisin ja josta saisin rahaa ansaitusti. Olisi sopivasti rahaa, onnea ja vapautta. Utopiaa.

Mediakkaa tieteellisempää, suomalaista tai suomennettua puhetta rahasta

  • Chang, Ha-Joon (2015) Taloustiede – Käyttäjän opas. Suomentanut Marja Ollilla. Helsinki: Into Kustannus.
  • Ferguson, Niall (2011) Rahan nousu – Maailman rahoitushistoria. Suomentanut Kimmo Pietiläinen. Helsinki: Terra Cognita.
  • Iivarinen, Ville (2015) Raha – Mitä se todella on ja mitä sen tulisi olla? Helsinki: Into Kustannus.
  • Judt, Tony (2011) Huonosti käy maan. Suomentanut Petri Stenman. Helsinki: Like.
  • Piketty, Thomas (2016) Pääoma 2000-luvulla. Suomentanut Marja Ollila & Maarit Tillman-Leino. Helsinki: Into Kustannus.

Mikä sinusta on sopivasti rahaa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Ihan oikea unelmatyöpäivä: Juttukeikalla Järvenpäässä

Tiedän, että monia ärsyttävät unelmahömpötykset, enkä itsekään tiedä, onko katteettomassa unelmointivakuuttelussa mitään järkeä. Kun kerta kuitenkin julkaisin viime viikolla kyhäelmän täydellisestä päivästä, on syytä esitellä arkipäiväni, joka oli hyvin lähellä tavoittamattomissa olevaa unelmaa.
DSC_01888.23 Please. Ei kukaan voi tulla ostamaan arpoja ja tarkistuttamaan lottokuponkeja vähän ennen puolta yhdeksää rautatieaseman R-Kioskille. Ei vain saa tulla, kun muut yrittävät ostaa kahvia junaan ja hankkia lähiliikennelippuja.

8.37 Istun tyytyväisenä kahvikuppi kädessä tyhjässä junassa, joka lähtee matkaan sovitusti vähän puolen jälkeen. Nukuttaa ja jännittää niin kuin aina ennen työkeikkaa. Syön tuorepuuroa ja sinapilla ja vegekebabilla täytettyä leipää. Miksi aloin rakastaa sinappia vasta yli 25-vuotiaana?

9.46 Saksaa puhuvat tytöt laulavat kaanonissa radion hittibiisejä ja mutustavat kylmiä soijanakkeja. Ärsyynnyn, mutta en tiedä, miksi. Eikö aamujunan rauhaa voi kunnioittaa? Kuuntelen heidän keskusteluitaan, ja olen hyvilläni siitä, että ymmärrän aika paljon sanoja ja fraaseja ihan vain Duolingo-opiskelulla.

10.25 Saavun aurinkoiseen Järvenpäähän, ja yritän jälleen kerran muistella, miten pääsinkään määränpäähäni. Edellisestä käynnistä on vuosi, ja suuntavaistoni on selvästi jäänyt Tampereelle.

11.29 Kohde näkyvissä! Kirjaudun sisään, kerään arkistomateriaaleja, pohdiskelen aikatauluja ja puuhastelen yhteistyökumppanini kanssa viileässä toimistossa.

12.00–13.44 Teen tunnin haastattelun ja otan samalla noin sata kuvaa. Leikittelen vihreillä lehdillä ja kuvaan valettua patsasta sekä paikan päällikköä. Juttelemme terveyspalveluista, sotesta, tulevaisuudesta ja terveyden merkityksestä yhteiskunnassa ja yritysmaailmassa. Jännitys on poissa, ja muistan taas, miksi niin paljon freelancer-työtä rakastan. En kuitenkaan tarpeeksi alkaakseni yrittäjäksi.

14.33–15.08 Kävelen takaisin Järvenpään keskustaan, ja alan etsiä lounaspaikkaa. Käy hyvin nopeasti ilmi, että mikään vegaanin Mekka kaupunki ei ole. Puhtaasti vegaaniset vaihtoehdot ovat sushipaikat ja Kotipizza. Voimat ovat ehtyneet, joten en lähde etsimään ravintoloita. Päädyn kaupungin nepalilaiseen, jossa palvelu on sydämellistä, maisemat karut ja ruoka lähes vegaanista, muttei kovin kummoista. Menisin silti toiste, jos esitys on parasta, mitä kaupunki voi tarjota.

15.16 Ostan junalipun hetken mielijohteesta ja ensimmäistä kertaa sovelluksesta. Paperilippu on paras, mutta nyt ei ole vaihtoehtoja, vaikka harkitsen hetken pikkuruisen puuaseman lippuluukulle kömpimistä. Pakko yrittää olla nykyaikainen. Pystyn siihen työelämässä, mutta en vapaa-ajalla. Ahdistaa lisätä kortti sovellukseen!

15.38 Hermojani kiristää. Astun täyteen R-junaan jääden jumiin oviaukkoon, ja maalaan jo kauhukuvia siitä, kuinka seison käytävällä Tampereelle asti. Jokelassa tapahtuu ihme, ja juna tyhjenee. Pääsen ikkunapaikalle, jossa kökötän siihen asti, että jälleen kerran myöhässä ollut juna saapuu perille.

17.27 Liki kahteen tuntiin venynyt matka on kulunut siivillä Kuuhullut-podcastia kuunnellen. En jaa kaikkia samoja ajatuksia Neean ja Sallan kanssa, mutta aiheet ovat kiehtovia. Pidän myös heidän rauhallisista, mutta luonnollisista äänistään. Ihanaa, että jotkut uskaltavat puhua huuhaina pidetyistä aiheista, ja tunnistankin itseni monesta teemasta.

18.04 Viimeinen taistelu on ohi. Näyttämö on tyhjä. Minä olen tyhjä. Makaan sängyssä, vaikka pitäisi pestä jalat, jotka haisevat pahalta päivän jälkeen. Käytän Skopunktenin hajupohjallisia, mutta ne eivät ole onnistuneet pelastamaan 12 kilometrin kävelyn aiheuttamia tuoksuhaittoja. Jos en sisäisesti puklaisi sanonnalle ”borta bra men hemma bäst”, sanoisin sen nyt.

Miten junassa kuuluu käyttäytyä? Saako missä tahansa kioskissa tarkistuttaa veikkauksensa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Unelmapäiväni – kuohuviiniä ja kohtuullista raatamista?

Osallistuin tänään ensimmäistä kertaa ikinä kuohuviini-tastingiin. Se tuntuu ihanalta, unelmalta ja täydellisen suunnitellulta, aisteja hivelevältä ohjelmalta. Ja niin se tietysti onkin hetken, mutta arkea se ei voi olla. Minkälainen olisi ihan tavallinen arjen unelmapäiväni – sellainen, jonka saavuttamiseksi kannattaisi tehdä töitä?
DSC_01848.30 Herätys! En totisesti ole aamuihminen, mutta silti sopivan varhain herääminen kuuluu unelmapäivääni. Haluan tuntea heti aamusta, että saan asioita aikaiseksi.

9.00 Syön terveellisen ja monipuolisen aamupalan rauhassa samalla, kun luen kaikki uutiset, blogitekstit ja some-päivitykset. Luksustilanteessa aamupala olisi tietysti kahvilasta kotiinkuljetuksella tilattu brunssi, mutta lähempänä todellisuutta voisi olla pitkään haudutettu kotitekoinen puuro marjoilla, täyteläinen smoothie ja herkullinen täytetty leipä unohtamatta kahvia ja kylmää vettä.

10.00–14.00 Alkaisin tehdä töitä. Minulla olisi riskitön yritys, johon tulvisi asiakkaita ilman, että niitä täytyisi houkutella. Kirjoittaisin, suunnittelisin ja tekisin haastatteluita. Ikävät taloushallinnon asiat eivät koskisi minua, ja jos koskisivat, oppisin ne heti ja ne tuntuisivat mielekkäiltä.

14.30 Lounas! Söisin ravintolassa herkullisen salaatin tai kasvislautasen. Voisin myös vastoin odotuksia syödä kotona edellispäivän tähteistä kootun aterian, joka olisikin tajunnan räjäyttävä elämys.

15.00 Viimeistelisin työpäiväni ja sulkisin koneeni. Lähtisin lenkille, näkisin ystäviäni ja kävisin tapahtumissa. Eläisin elämää ilman aikatauluja, vaikka ohjelmaa olisi. Itse asiassa aikataulut eivät koskaan ole olleet ongelma, vaan nautin siitä, että saan asioita aikaan ja että päivissä on sopiva rytmi. Tietysti toinen unelmapäiväni voisi olla täydellinen löhöilypäivä, mutta tyytyväisin itseeni ja elämääni olen silloin, kun saan sekä puuhata että olla vapaa.

19.00–22.00 Oleskelisin kotona, kävisimme pyöräilemässä, istumassa puistoissa ja söisimme herkullista ruokaa. Ruokaunelmissani yhdistyvät helppous, herkullisuus ja terveellisyys. Täydellisessä elämässä joku muu kokkaisi minulle useammin kuin minä itse. Unelmaelämässäni voisin tosin syödä iltapalaksi kurkkua niin kuin aina yksin asuesssa. Yleensä kaapissani oli nimittäin vain valo ja kurkkua. Ei siksi, ettei muhuun olisi ollut varaa, vaan siksi, että en vain koskaan syönyt kotona muuta kuin kurkkua. Unelmajääkaappini kyllä olisi täynnä vegeuutuuksia ja -herkkuja!

22.30 Rauhoittuisin levolle kirjan kanssa. Lukisin itseni uneen, joka olisi niin syvä, että havahtuisin vasta aamulla vähän ennen kellonsoittoa.

Koska tämä päivän kuvaus ei ole totta, mikä sitten on? Hyvä asia on se, että elämässäni on myös kuvailemiani unelmapäiviä, mutta vain noin kerran kuukaudessa, kun arkena teen freelancer-hommia. Yleensä arki rullaa siten, että herään varhain aamulla, syön aamupalan alle kymmenessä minuutissa, pyöräilen töihin, palaan sieltä kahdeksan tunnin kuluttua, syön, nukun päiväunet, kirjoitan vähän, pyöräilen ja lopulta räpellän puhelinta niin kauan, että nukahdan.

Unelmapäiväni ei ole mitenkään vaikeasti saavutettavissa, mutta minulle se on unelmaa siksi, että sen saavuttaminen vaatisi yrityksen perustamisen. Koen olevani parhaimmilani saadessani työskennellä muille, joten en halua enkä oikeastaan edes uskalla perustaa yritystä. Ehkä sen aika on joskus, mutta toistaiseksi se on vain haavekuva sotkettuna take away -ruokaövereihin ja sopivasti säädeltyyn vapauteen.

Toistaiseksi.

Minkälainen on sinun unelmapäiväsi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Yritykselle juhlakirja 2/3 – vinkkejä hyvään haastatteluun

Kaikista eniten toimittajan työssä nautin kirjoittamisesta, josta parhaiten saa irti silloin, kun tekstin taustalla on onnistunut haastattelu. Kymmenen vuoden aikana olen nähnyt myös kyyneleitä, paniikkikohtauksia, epäluuloisia katseita ja kuullut lukemattomia etukäteen opeteltuja lauseita. Siksi jaankin omat vinkkini haastattelun tekemiseen ja sen perusteella tehdyn jutun kirjoittamiseen.
DSC_0731Työssäni olen ollut eniten tekemisissä niin sanottujen tavisten eli haastattelu-untuvikkojen kanssa ja asiantuntijoiden, jotka yleensä ovat melko tottuneita antamaan haastatteluita, mutta myös erittäin tarkkoja sanomisistaan.

Olen haastatellut yritysten juhlakirjoihin lukemattomia henkilökuntaan kuuluvia ihmisiä ja nykyisiä ja jo eläköityneitä johtajia, jotka ovat jotakin asiantuntijan ja yksityishenkilön väliltä. Koska haastattelu julkaistaan kirjassa, on sen sisällöstä oltava tarkka, ja yleensä annankin haastateltavalle tavallista enemmän vapauksia muokata juttua, ettei julkaisu aiheuttaisi pahaa mieltä. Silti lopullinen sisältö on aina neuvottelun tulos, sillä ihan jokaista jorinaa ei vain voi lisätä mukaan, vaikka 1970-luvulla olisi tapahtunut kuinka jännittäviä käänteitä tahansa.

Nämä vinkit pidän mielessäni, kun teen henkilökuvaa tai reportaasia yrityshistoriasta! Vinkit sopivat myös blogikirjoittamisesta kiinnostuneille, jotka haluavat kehittää juttujensa tyyliä journalistiseen suuntaan.

Hyvä haastattelu

  • sisältää oleelliset tiedot aiheesta
  • kertoo jotakin uutta henkilöstä ja jutun aiheesta
  • perustuu keskusteluun, ei kysymystykitykseen
  • sisältää selkeät teemat
  • antaa tekohetkellä tilaa ja aikaa haastateltavalle, vaikka ohjat säilyvät toimittajalla
  • on hyvä kokemus haastateltavalle (erityisesti, kun kyseessä on painettu kirja tai kokematon haastateltava)

Haastatteluvinkkejä

  • älä tuijota kysymyksiä liikaa
  • iskosta mieleen kaikista tärkeimmät asiat ja luota keskustelun voimaan
  • käytä nauhuria ja keskity keskusteluun, mutta älä jää nauhurin orjaksi
  • unohda nauhuri ja tee lyhyitä muistiinpanoja ja kirjoita haastattelu heti puhtaaksi
  • älä kysy kysymyksiä, joihin voi vastata ”kyllä” tai ”ei”
  • älä kysy useita kysymyksiä yhdellä hengenvedolla
  • kotona ihminen on rennoimmillaan, joten sitä kannattaa hyödyntää
  • koti tilana on myös ääninauhojen ystävä
  • yritä saada haastateltavasta irti pieni tarina, jota voi käyttää jutussa mielenkiintoisena yksityiskohtana tai juonta rakentavana tarinana

Haastattelun kompastuskiviä

  • haastateltava ei sano mitään
    • vältä kyllä tai ei -kysymyksiä, mutta kysy tarpeeksi paljon kysymyksiä, jotta jutun rakentaminen on edes jotenkin mahdollista
  • haastateltava takertuu epäolennaiseen
    • olen törmännyt monesti tilanteeseen, jossa haastateltava haluaa ehdottomasti penkoa vanhoja kuvia tai arkistomateriaaleja, joista näkee heti, ettei niillä ole merkitystä jutun kannalta, mutta ne ovat ihmiselle itselleen tärkeitä
    • ratkaisu: huomioi ja kunnioita, mutta huolehdi, että keskustelu jatkuu olennaiseen keskittyen, ja yritä saada materiaalista jotakin lisäarvoa juttuun
  • haastateltava itkee
    • näin on tapahtunut yllättävän usein, sillä yleensä tilanne voi olla jännittävä tai herättää myös negatiivisia muistoja
    • ratkaisu: ajan antaminen ja sopivan neutraalisti reagoiminen, sillä se takaa haastattelun loppuun saattamisen

Jutun kirjoittaminen haastattelun perusteella

  • aika monet jutut alkavat kuvauksella, kuinka toimittaja tai haastateltava itse saapuu haastatteluun, mikä on todella tylsää, jopa todellinen klisee, sillä on itsestäänselvää, että haastatteluun on pakko saapua, eikä se ole kiinnostavaa
  • monissa aloittelijoiden teksteissä näkyy kannanottoja haastateltavan sanomisiin, mutta toimittajan tehtävä ei ole punnita haastateltavan vastausten arvoa ja ihastella tai kauhistella sitä
  • pidä huolta, että tekstistä käy aina ilmi, kuka puhuu ja kenen repliikki on kyseessä
  • suosin itse sukunimellä puhuttelua, mutta etunimen käyttäminen sopii joihinkin juttuihin, kuten naistenlehtiin
  • muista säilyttää tasapaino oman tekstin ja repliikkien välillä
  • ensimmäistä kertaa haastateltavana oleville voi olla armollinen, mutta kaikessa ei kannata eikä saa antaa periksi

Minkälaisia vinkkejä sinä antaisit kirjoittajille? Oletko kirjoittanut journalistisia artikkeleita?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kirjoitusvirheistä pilkkaaminen on ilkeää mutta tarpeellista – ainakin yrityksille

Kun viime viikolla vaelsin kotiini pitkin Hämeenkatua, silmiini osui vasta avatun sähkötupakkakaupan mainosteippaukset. Tai siis sähkötupakka kaupan. Miksi yritysten on vaikea pitää kiinni kielioppisäännöistä? Miksi virheettömät viestit ovat tärkeitä?
kielioppi_mediakkaOlen halunnut olla armollinen ja ihan oikeasti yrittänyt sivuuttaa joka paikassa helottavat yhdyssanavirheet, piestyt lauseenvastikkeet ja karmeat yhdysviivat. Tiedän tietysti, että joillakin ihmisillä on lukihäiriö, mutta tiedän myös, että kirjoittamista voi harjoitella. Itse asiassa laadukkaalta näyttävä viestintä ei edes vaadi kaikkein syvimpien kielikiemuroiden hallitsemista, mutta perusosaamisen on oltava kunnossa.

Kirjoitusvirheillä ei koskaan ole sopivaa aikaa ja paikkaa, mutta kaikista vähiten ne sopivat yrityskäyttöön. Syynään aina mainokset ja kauppojen kyltit, mikä yleensä aiheuttaa tarpeettomasti harmaita hiuksia. Eihän minun ongelmani ole Sokoksen pikakassoilla oleva pilkutusvirhe lauseenvastikkeessa tai yliopiston luentosalin nimitaulun yhdysviivavirhe. Kielioppiosaajilla on oltava paikkansa, jos opasteissa olevat virheet onnistuvat läpäisemään oletettavasti monta silmäparia.

Harmillisin perustelu kirjoitusvirheille on se, että niillä ei ole väliä. Pahimmillaan kielioppivirheet muuttavat viestin merkityksen käänteiseksi tai estävät koko sanoman ymmärtämisen. En myöskään oikein hyväksy perusteluksi sitä, ettei ole aikaa. Jos on aikaa ja mahdollisuuksia perustaa yritys, pitäisi myös pystyä pyytämään apua kielenhuoltoon. On näet niin, että huonosti muotoiltu viesti vaikuttaa uskottavuuteen. Jos ei ole uskottavuutta, ei tule rahaa.

Huonosti, huolimattomasti tai yksinkertaisesti väärin kirjoitettu teksti ei anna ammattimaista kuvaa kirjoittajastaan. Ymmärrän, että esimerkiksi markkinoinnissa idea ja sanoma ovat kaikkein tärkeimmät, mutta eihän niillä ole merkitystä, jos toteutus on törkyinen. Harvoin kirjoitusvirhe vaikuttaa niin, että se jättää positiivisen muistijäljen. En toki usko, että aivan kaikki kyttäävät kylttejä kielioppimielessä, mutta silti puhtaalla kielellä on väliä, jos haluaa viestin menevän perille uskottavasti. Jos esimerkiksi olen itse asiakas, jää minulle epäilyttävä kuva asiakaspalvelun huonosti kirjoitetusta vastauksesta. Miksi vastaus olisi totta, jos sitä ei voi ilmaista puhtaasti?

Tavallisen kirjoittajan ei tarvitse stressata huippuunsa hiotusta tekstistä, mutta minusta vähintään päivämäärät, yhdyssanat, peruspilkut ja pisteet täytyy jokaisen saada paikoilleen. Toivottavia onnistumisen kohteita ovat myös yhdysviiva, lauseenvastike ja kielten ja kansallisuuksien oikeinkirjoitus. Perushuolellisuudella pääsee jo pitkälle, sillä virheet usein kertovat vain siitä, ettei oikein kiinnosta.

Aion siis päivitellä yritysten kirjoitusvirheitä entiseen tapaan ja nauraa makoisasti, kun näen huvittavan virkkeen. Niin kauan, että kielioppi saa tarvitsemansa arvostuksen. Siksi, että oikeinkirjoitus on kansakunnan sivistyksen perusta. Vähintään yksi rakennuspalikka.

Milloin kielivirheistä huomauttaminen on aiheellista? Vaikuttaako kielivirheitä sisältävä teksti viestin uskottavuuteen mielestäsi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Yritykselle juhlakirja 1/3 – ehdotuksesta suunnitelmaksi

Kolmiosaisessa juttusarjassa kerron siitä, millaista on tehdä yritykselle juhlakirja. Kun sopimus on syntynyt, on aika siirtää teos tarjouspyynnöstä suunnitelmaksi.
DSC_0059Perusraadannan lomassa unohdan monesti, että teen tosiaan yrityksille tilauksesta juhlakirjoja. Jotkut puhuvat myös historiikeistä, mutta se kuulostaa aika kankealta – pölyiseltä ja kuivalta jorinalta. Minun kirjani ovat värikkäitä, raikkaita ja elävästi kirjoitettuja, joten kutsun niitä juhlakirjoiksi. Niitä ne nimenomaan ovat, sillä tarkoitushan on juhlistaa yrityksen hienoa taivalta!

Tähän mennessä olen saanut kaikki keikkani sanan kiiriessä. En suhteilla, vaan hyvän kellon kalkattaessa kauas. Olen siis tehnyt jotakin oikein, vaikka välillä pelkään, että luova urani on murskana eikä minusta ole mihinkään. Pitäisi ehtiä ja saavuttaa niin paljon, minkä vuoksi tuntuu siltä, ettei itse tuotettu kirjakaan ole mitään. Tarkemmin, kun ajattelee, se on aika paljon. Se on yksi ISBN-numerolla varustettu tekele lisää kirjastojen kokoelmiin, ja kaiken lisäksi se kantaa nimeäni.

Pitkä taival alkaa pölyisistä mapeista

Suunnitteleminen ei koskaan ole tuottanut minulle tuskaa, sillä aika usein olen täynnä ideoita. Moni hyväksi havaittu idea toimii useissa juhlakirjoissa, joten ajattelen asiakkaan valitsevan mieleisensä osat, joista kirja lopulta koostuu. Pääsääntöisesti kirjat jakautuvat kahteen osioon: tarinallisiin historiaosuuksiin ja henkilökuviin. Silloin muodostuu mukava tasapaino yleisen kerronnan ja haastateltavien äänen välille.

Valtava osa suunnittelutyötä on materiaalien läpikäyminen. Yksi satasivuinen juhlakirja nielee sisäänsä kymmeniä mappeja, raportteja ja skannattuja kuvia. Nämä eivät ainoastaan ole historiaosuuksien perusta, vaan myös taustamateriaaleja henkilöjuttuihin. Aikaa vie olennaisten papereiden löytäminen ja myös mahdollisten vanhojen vuosikatsausten lukeminen ja referointi.

Suunnittelemiseen kuuluu myös haastattelurunkojen laatiminen. Pidän vapaasta keskustelusta enemmän kuin kysymystulituksesta, mutta kun on käytävä läpi muutamassa tunnissa yhden ihmisen tai ryhmän kanssa usean vuosikymmenen tarinat, on hyvä valmistautua antamalla poikkeuksellisesti kysymykset etukäteen. Ne eivät ole ehdoton punainen lanka, vaan enemminkin muistojen ja ajatusten herättäjä haastateltavalle.

Oleellista ja yksinäistä puuhaa on ajatustyö, jota on vaikea laskuttaa, sillä välillä se on käynnissä minulla ympäri vuorokauden, ja yleensä parhaimmat ideat syntyvät silloin, kun sitä vähiten odottaa. Pidän enemmän paperisista muistiinpanovälineistä, mutta nykyään kännykkäni muistio pullistelee, sillä naputtelen pikavauhtia sinne talteen kaupungilla tai pyörän selässä syntyneet ideat. Mielikuvissani olen kuitenkin söpösti muistikirjaan ajatuksiaan raaputteleva runotyttö, vaikka todellisuudessa minulla on aika huono käsiala, josta tuskin saa selvää.

Lasken suunnitteluvaiheeseen myös kulujen arvioinnin ja dokumentoinnin sekä yhteydenpidon. Mietin, mitä ohjelmia joudun ostamaan ja milloin, ja hankin matkalippuja ja tallennan niitä tulevia matkalaskuja varten. Kun historiaosuudet ja haastattelut valmistuvat, alkaa pyöriä tiivis yhteydenpito asiakkaan ja yhteistyökumppaneiden kera, kun juttuja muokataan ja lähetetään hyväksytettäviksi. Kaikista kovimmillaan vauhti on sitten, kun projektiin hyppää myös kirjapaino, jonka toiveita ja teknisiä vaatimuksia on noudatettava.

Vaikka juhlakirja on monta kuukautta kasa pölyisiä mappeja ja nallekarhun kuvalla koristeltuun vihkoon raapustettuja ideoita, tuntuu silti siltä, että olen ainakin melkein oikea kirjailija. Paras palkinto häämöttää aina lopussa, mutta siitä lisää seuraavissa osissa.

Minkälaisia ajatuksia tai kysymyksiä juhlakirjan tekemisestä heräsi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Ikuisesti Tampereella?

Tampere, Tampere ja Tampere. Muusta en tiedä. Havahduinkin vähän aikaa sitten siihen, että on poikkeuksellista elää Suomessa näin täysin yhteen kaupunkiin kiinnittynyttä elämää. Täällä minulla on kaikki. Pitäisikö tilanteen olla toisenlainen?
DSC_00300Kävellessäni töihin tänään viima riuhtoi kulahtanutta kaulahuiviani. Katselin kadun päässä möllöttävää kirkkoa ja saman kadun toisessa päässä sijaitsevaa huvipuistoa, jonka uutuuslaite kohosi horisontissa uljaana. Nämä näkymät minä tunnen ja tiedän: joka kulman, suuren poppelipuun, tiilet ja luodinreiät suihkulähteessä. Täällä asuvat ystäväni ja vanhempani, ajattelin.

Jos karttaan pitäisi piirtää asumishistoriani, olisi se pitkä 15 kilometriä pitkä viiva. Sen varrella minulla on ollut kuusi osoitetta siistissä rivissä aina Pispalasta kangasalalaiseen lähiöön saakka. Ei minulla ole lapsuutta vieraassa kaupungissa, äkkipikaisia muuttoja muualle tai työkomennuksia maakunnissa.

On tavallaan surullista, ettei minulla ole siteitä muihin kaupunkeihin. Toki se, että isäni on kotoisin Kokkolasta, jossa mummolani myös sijaitsi, laajensi elämänpiiriäni etenkin lapsena. Läheisiä ystäviä en koskaan löytänyt, vaikka paljon hyviä tuttavuuksia jäikin. Ehken vieraillut kaupungissa tarpeeksi usein, ja kun sosiaalisesta mediasta vihdoin tuli arkipäivää, oli ystävyydensiementen kylväminen myöhäistä, sillä en oikein ehtinyt nähdä tovereita koskaan kasvotusten. Turha siinä on enää somessa lätistä.

Harmillista Tampereelle keskittyvässä suhdetoiminnassani on se, että laaja ystäväverkosto ympäri Suomen loisi mahdollisuuksia myös työasioissa – puhumattakaan siitä, miten paljon se avartaisi mieltä ja käsitystä suomalaisuudesta. Asumme samassa maassa ja olemme maailman mittakaavassa hyvin homogeeninen kansa, mutta silti on aivan eri asia asua Helsingissä, Kokkolassa, Kuopiossa tai Rovaniemellä. Jo paikallinen kulttuuriperintö on aivan omanlaisensa joka kolkassa!

Eroavaisuuksia on myös työllisyystilanteessa ympäri Suomen. Jos olisin järkevä, lähtisin varmasti oikopäätä Helsinkiin tai vaihtoehtoisesti pieneen kaupunkiin nappaamaan loistoduunin, mutta kun en halua. Uskon siihen, että hyvä tekijä saa töitä mistä vain, mutta kova kilpailu täytyy hyväksyä. On pakko jaksaa yrittää.

En kuitenkaan ole niin uppiniskainen, etten voisi missään nimessä työskennellä muualla kuin Tampereella. Varmasti voisin. Olisi itse asiassa aika huimaa hurauttaa välillä junalla töihin Helsinkiin tai muualle. Tähän mennessä olen tehnyt vain päivätyömatkoja tiheimmillään kaksi kertaa kuussa, mutta jaksaisin pendelöidä tarvittaessa monta kertaa viikossa.

Tuskin koskaan voisin siirtää vakituista osoitettani nykyisen postinumeroni alta pois, mutta työpäivien lisäksi voisin olla valmis pieneen ja vähän pysyvämpään piipahdukseen, kunhan sen nimenomaan voisi laskea visiitiksi, ei asumiseksi.

Puhuimme nimittäin kotona vähän aikaa sitten siitä, mitä tekisimme, jos minulla olisi loputtomasti aikaa ja rahaa. Voisin hyvin vuokrata tönön jostakin korvesta ja asua siellä vuoden kirjoittamassa. Paikassa, jossa saisi tuntea kaikki vuodenajat sellaisina kuin ne ovat ja ikävöidä kunnolla kaupunkia. Ehkä jossakin ruotsinkielisessä lilliputtikylässä, jossa ostokset pitäisi tehdä puhuen vanhaa ruotsin murretta ja jossa kesät tanssittaisi perinteisen juhannussalon ympärillä. Talven tullen ketään ei enää näkyisi.

Tulimme kumpikin samaan lopputulokseen: Idea olisi ihan mahtava, kunhan pääsisi äkkiä junalla kotiin. Sinne, missä Näsinneula kurkkaa parvekkeelta, kun tarpeeksi kääntää päätään.

Oletko muuttanut monta kertaa elämäsi aikana? Missä et voisi koskaan asua?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kirjailijaksi kilpailulla vai kovalla työllä?

Olisi ihanaa ajatella, että kova työ kantaa aina hedelmää. Siihen, että esikoisteos näkee päivänvalon, tarvitsee kuitenkin naputusinnon ja hyvän idean lisäksi myös onnenkantamoisen ja oikean ajankohdan. Tuleeko työn hedelmästä arvostetumpi, jos sen takana on rankkaa työntekoa ohituskaistalta hankitun onnenpotkun sijaan?
DSC_0523Olin aivan varma, että yhteiskuntamme moderniin köyhyyteen, keskituloisuuteen ja niiden vaikutukseen ihmissuhteissa pureutuva proosakäsikirjoitukseni valmistuisi maaliskuun loppuun mennessä. Oli näet eräs kilpailu, johon teos olisi sopinut täydellisesti, mutta päätin antaa kirjoittamiselle vielä aikaa – ehkä kesällä olen viisaampi ja työteliäämpi.

Kilpailuun osallistuminen olisi kannattanut, sillä deadlinen noudattaminen olisi edesauttanut teoksen valmistumista. En tiedä, minkälainen uhkasakko minulle olisi pitänyt määrätä, jotta olisin kirjoittanut kuin hullu. Pysähtymättä, väsymättä ja katsoen vasta jälkikäteen, mitä sain aikaan.

En ihme kyllä ajatellut hetkeäkään kilpailun voittamista, vaan sitä, kuinka tärkeää on se, että tarinani tulee kuulluksi. Nyt, kun olen luovuttanut aikataulullisista syistä, olen pohtinut enemmän voittamista ja kilpailujen merkitystä.

Tuleeko teoksesta arvostetumpi, jos se raivaa itse tiensä kauppojen hyllyille läpi kustannusyhtiöiden? Onko kirjoituskilpailuihin osallistuminen ohituskaistan väärinkäyttöä? Mitä kirjan oikeuksille tapahtuu kilpailun jälkeen? Voiko kilpailuun osallistumalla ylipäätään saavuttaa muuta kuin rahallisen pikavoiton tai pölyttymään jäävän diplomin?

Suurin ongelma kilpailuissa on uskottavuuskato. Vaikka kirjoituskilpailuja ei voi täysin verrata musiikkiohjelmien laulumittelöihin, koskee niitä sama epätoivon kierre. On pakko osallistua, jos ei muuten ole saanut huomiota, mutta samalla täytyy pelätä, että suosio on hetken huumaa, joka ei johda oikein mihinkään – pahimmillaan vain hiljaa kirjaston takahyllylle jäävään kilpailuantologiaan. Kilpailun idea on voittaminen, ei välttämättä pitkäkestoinen ura.

Teosta ei pidä kirjoittaa kilpailua varten, mutta kilpailu itsessään ei tietenkään tarkoita heikkoa suoritusta. Uskon, että oikea onnenpotku tärähtää silloin, kun sitä vähiten odottaa. Silloin, kun on jo heittänyt toivonsa. Ehkä olen vähän taikauskoinen ja uskon liikaa siihen, että työ kantaa hedelmää vasta, kun se on tehnyt kunnolla kipeää. Siksi kilpailuun osallistuminen tuntuu jopa mestariteoksen hukkaan heittämiseltä, vaikka pitäisi nähdä jokaisen väylän päässä valoa.

Haluaisin silti kaikkein eniten kirjoittaa teoksen, jonka luominen on sattunut. Sillä tavalla sopivasti ja ansaitusti ilman pikavoittokuponkeja.

Arvostatko kirjaa tai muuta kulttuurituotetta enemmän, jos sen taustalla on se kuuluisa pitkä ja kivinen tie?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa