Lapsi tuntemattoman kanssa – tuhoutuuko yhteiskunta?

Keväällä se tapahtuu! Kansan syviä rivejä järkyttänyt kumppanuusvanhemmuusohjelma saapuu näköradioiden ruutuihin kauhistuttamaan olohuoneita. Tuhoutuuko perinteinen perhemalli? Alkaako ohjelman jälkeen päämäärätön lastenhankinta satunnaisten ohikulkijoiden kanssa?
DSC_0014Kuvituskuva.

Kumppanuusvanhemmuudella (co-parenting) tarkoitetaan lapsen toivomista toisen samassa tilanteessa olevan aikuisen kanssa, mutta osapuolten välillä ei lähtökohtaisesti ole rakkaussuhdetta eivätkä he välttämättä asu yhdessä.

Nelosella ja Ruudussa esitettävä ohjelma perustuu israelilaiseen formaattiin Pregnant & Platonic, josta myös BBC on tehnyt oman versionsa. Suomessa ohjelmayhtiö julkaisee kevään 2020 aikana osallistujat, joiden vanhemmuustaivalta sarja seuraa. Tiettävästi ohjelman suomenkielinen työnimi on ollut Lapsi tuntemattoman kanssa, mutta lopullista nimeä ei ole vielä julkaistu.

Kun kumppanuusvanhemmuusohjelmasta julkaistiin ensimmäiset tiedotteet vuonna 2017, olivat reaktiot sellaisia kuin saattaa odottaa Ilta-Sanomien nettijutussa (28.12.2017).

”Eiks parittaminen ole Suomessa kiellettyä ja kuitenkin telkassa pyörii useampia paritusohjelmia.”

”Erittäin tuomittavaa.”

”Kyllä on tyhmää ja edesvastuutonta. Lapsesta pitää huolehtia aikuisuuteen asti ja siihen tarvitaan muutakin kuin kumppanuutta. Entä huoltajuuskiistat, niitäkin varmasti tulee. Toivottavasti hakijoita ei tule.”

On tavallaan aika suloista, kuinka kommenteissa toistuu ajatus siitä, että esiin nostetut ongelmat katoaisivat, jos vanhempien välillä olisi rakkaussuhde. Yksikään mahdollinen perhemalli ei poista ongelmia, joita perhe voi kohdata. Huvittavaa on myös se, että eniten mediassa ovat esillä perinteiset perhemallit ja niitä koskevat – myös surulliset – uutiset, joten minkäänlaiseen loogiseen päättelyketjuun ei mahdu ajatus siitä, että vanhempien keskinäiseen rakkauteen perustuva ydinperhe olisi vanhemmuusongelmien ulkopuolella, itse asiassa päinvastoin.

Eräs kommentoija tiivisti hyvin keskustelun ongelman:

”Kaikki totutusta poikkeava ei automaattisesti ole pahaa. Lapsia eivät vahingoita erilaiset perhemallit, vaan vanhempien välinpitämättömyys, mielenterveys- ja päihdeongelmat. Jostakin syystä nuo jälkimmäiset vaan eivät herätä ihmisissä mitään tunnekuohuja.”

Suurin syy sille, miksi kumppanuusvanhemmuus ravistelee televisioruutuja, on se, että ohjelma koettelee perinteisiä arvoja, ja kun niin tapahtuu, kokevat jotkut omat elämänvalintansa uhatuiksi. Siitäkin huolimatta, ettei katsojia pakoteta kumppanuusvanhemmuuteen eikä siitä tehtävä ohjelma tarkoita sitä, että perinteinen perhemalli olisi huono.

Saman reaktion sai aikaan Ensitreffit alttarilla, joka saapui Suomen televisioon järkyttämään avioliittoarvoja vuonna 2015. Ei mennyt avioliittoinstituutio puihin, eivät nousseet erotilastot, ja kaikki halukkaat pääsevät edelleen naimisiin.

Nelosen kumppanuusvanhemmuusohjelman pääidea on lapsettomuuden kipeys, ei se, että lapsi hankitaan tuntemattoman kanssa, vaikka niin tapahtuu. Näkökulma on koskettava ja tarjoaa muillekin kuin kumppanuusvanhemmuudesta kiinnostuneille katsojille samastumispinnan. Lapsettomuus on universaalia parisuhde- tai perhemalliin katsomatta, ja siksi siitä käytävä avoin keskustelu on ainoastaan tervetullutta.

Minkälaisia ajatuksia kumppanuusvanhemmuus herättää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Helene – taiteilijana koskettava, elokuvana tylsä

Helene Schjerfbeckistä (1862–1946) kertova Helene on taide-elokuvamainen kuvaus unohdetun taiteilijan tuskasta, joka parhaimmillaan vavahduttaa ja pahimmillaan tylsistyttää.
Helene_pressi4Kuva: Nordisk Film

Antti J. Jokisen ohjaama ja Marko Leinon kanssa käsikirjoittama Helene on itsessään taideteos, joka on visuaalisena elämyksenä suurempi kuin melko tavalliseksi taipuva tarina: unohdettu taiteilija, yllätysmenestys ja riuduttava rakkaus. Elokuvassa keski-ikäisen Schjerfbeckin (Laura Birn) rakkaudenkohde on nuori taidemaalarikirjailija Einar Reuter (Johannes Holopainen), johon tutustuminen muuttaa pysyvästi Schjerfbeckin elämän.

Schjerfbeckistä tuli erityisen kuuluisa taidekauppiaan löydettyä hänet ja 159 teosta vuonna 1915. Menestys johti suosittuihin näyttelyihin ja tuottoisiin taidekauppoihin. Esimerkkinä kerrottakoon, että vuonna 2008 Schjerfbeckin maalaus Tanssiaiskengät myytiin huutokaupassa lähes 3,9 miljoonalla eurolla, joka on enemmän kuin on koskaan maksettu suomalaistaiteilijan työstä.

Birn on Helenenä hurmaava, koskematon ja vahva taiteilijan fyysisestä hauraudesta huolimatta. Birnin fiktiivinen Helene maalaa uskottavasti ja luo melko yksipuoliseksi nivoutuvaan tarinaan syvyyttä ja liikettä vivahteikkailla eleillään. Schjerfbeckin parhaan ystävän Helena Westermarckin roolin tulkitsee Krista Kosonen, joka vie Westerin osansa varmuudella loppuun. Westeriksi kutsutun Helenan ja taitelija-Helenen aikuinen ystävyys on vankkaa ja koskettavaa, jopa samastuttavaa, katsottavaa.

Aikakauden kuvauksen ja Helenen henkilökohtaisen elämän huomioiden keskiössä ovat myös Schjerfbeckin äiti Olga Printz (Pirkko Saisio) ja veli Magnus (Eero Aho), jonka taskuun suuri osa taidekaupparahoista päätyy naisen aseman ja holhoussuhteen vuoksi. Sisarukset joutuvat myös miettimään, kumpi jaksaa paremmin väkäleukaista ja teräväkielistä äitiä aikana, jolloin vaivaistalot olivat kirosana ja läheisten hoitaminen loppuun saakka velvollisuus.

Kun Helene-elokuvan kuvaukset alkoivat, kohahdutti elokuvan esityskieli, sillä Schjerfbeck oli suomenruotsalainen. Taidekriitikko Pontus Kyander ehdotti elokuvan boikotoimista, mutta Jokinen vei projektinsa loppuun sellaisenaan eli suomeksi, vaikka tiettävästi Charlotte Airas oli tarjonnut hänelle ruotsinkielistä käsikirjoitusta.

Kun ottaa huomioon Schjerfbeckin taustan ja kaksikielisen Suomen, olisi ollut taiteilijaa kunnioittavaa tehdä elokuva hänen äidinkielellään tai ainakin tuoda kieli teoksessa ilmi. Jokisen teoksessa ruotsin kieli ei ole millään tavalla läsnä, mikä on jopa huvittavaa, sillä Schjerfbeckin aikana Suomen kulttuuripiirit olivat pitkälti ruotsinkielisiä. Toisaalta näin ajatellen ei Hollywoodissakaan olisi voitu tehdä kuin murto-osa elämäkertaelokuvista, jos ne pitäisi aina toteuttaa henkilön äidinkielellä.

Helene on pitkäveteisyydestään huolimatta kaunis ja koskettava elokuva, joka hivelee erityisesti taiteesta nauttivia elämäkertaintoilijoita. Schjerfbeckin nimikkoelokuva ei ehkä jää historiaan genrensä kokonaisvaltaisesti onnistuneimpana elokuvana, mutta ainakin esimerkkinä siitä, miltä öljyvärimaalaus näyttää elokuvaksi muutettuna ja miten kauniilta ideaalitilanteessa taitelijan elämäkertaelokuva voi näyttää.

Tack, Helene.

Helene on katsottavissa elokuvateattereissa 17.1.2020 alkaen.

Mitä mieltä olet Helenen kielikysymyksestä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Henkilökohtaiset sarjasuositukseni

Olisi mahtavaa olla sarjaguru ja rakastaa kaikenlaisia ohjelmia, mutta minulla on aika suppea maku, ja tämä juttu onkin ylistys sille. Sarjat sopivat erityisen hyvin suolenpätkiä kammoaville ihmissuhdedraaman rakastajille. Nappaa talteen siis vinkit parhaimmista rikossarjoista, Nordic Noirista ja pohjoismaisesta komediasta!
BT_EPS4_Janina_in_water_Olivia_Ainali-1Kuva: Fisher King. Janina Sorjonen (Olivia Ainali) on rikostutkija Kari Sorjosen (Ville Virtanen) tytär.

Kausiuutuuksia

Solsidan (2010–)

Ruotsalaiskomedia irvailee omistavalle luokalle nerokkain sanakääntein aatetta tuputtamatta ja viihdettä tarjoamalla. Solsidan ei ole poliittinen sarja, vaan pyrkii ennen kaikkea viihteen keinoin vaikuttamaan siihen, että näkyväksi tulisi se, mikä yhteiskunnassa on pielessä. Katsojan vastuulla on päättää, katsooko pelkkää teatteria vai sanomaa sen taustalla.

Sarjan kuudes kausi julkaistiin syksyllä 2019. Viidennen ja kuudennen kauden välissä kannattaa katsoa sarjasta tehty elokuva Solsidan (2017), jotta tarinasta saa kaiken irti.

Saatavilla C Moressa ja Yle Areenassa.

The Affair (2014–2019)

Viidestä kaudesta koostuva The Affair kertoo siitä, mitä tapahtuu, kun salasuhde romuttaa pitkän avioliiton. Mikään ei kuitenkaan ole mustavalkoista, ja jokaisella osapuolella on aina oma näkemyksensä tarinasta, minkä sarja osoittaa konkreettisen kauniisti kertomalla niistä aina molempien osapuolten version. The Affair tuo esiin myös sen, että anteeksi antaminen ja saaminen on mahdollista.

Vuonna 2019 julkaistu viides kausi jää sarjan viimeiseksi, mutta vie onneksi tarinan päätökseensä. Lopullisesti. Jos muuten on kuullut huhuja viidennen kauden scifi-elementeistä, ei kannata säikähtää. Kyse on tulevaisuudesta, ei ufohyökkäyksestä.

Saatavilla HBO Nordicissa.

Sorjonen (Bordertown) (2016–2019)

Lappeenrantaan sijoittuva sarja seuraa rikostutkija Kari Sorjosen (Ville Virtanen) työtä rajakaupungissa. Sarja on surullinen ja ahdistava, mutta myös koskettava. Jokainen kausi keskittyy useisiin toisistaan erillisiin rikoksiin, mutta punaisena lankana kulkee vaihtelevalla näkyvyydellä Lasse Maasalon (Sampo Sarkola) tapaus, Lappeenrannan hämäräbisnekset sekä yhteys Venäjään.

Parhaiten sarjasta saa irti siten, että katsoo kaudet putkeen, sillä kolmen vuoden tauon jälkeen kolmatta kautta katsoessa on jo vaikea muistaa, mitä ihmettä Lasse Maasalolle tapahtui vuonna 2016.

Saatavilla Yle Areenasta. Kolmas kausi julkaistiin syksyllä 2019.

Syke (2014–)

Toisin kuin mainostin, Sykkeeseen kuuluvat suolenpätkät, mutta sarja on onneksi toteutettu hyvällä maulla, eikä saa vauhkoksi kaltaistani terveyssekoilijaakaan. Pidän Sykkeessä sen realistisuudesta ja siitä, kuinka se tekee kunniaa hoitotyölle.

Kaudet 1–4 saatavilla Yle Areenassa ja viidennestä kaudesta eteenpäin Ruudussa. Seitsemäs kausi julkaistaan Ruudussa tammikuussa 2020.

C Moren vahvat

Kadonnut (The Missing) (2014–)

Brittiläisestä Kadonnut-sarjasta on juuri julkaistu kolmas kausi. Tapaus vaihtuu joka kaudella, mutta ranskalaistaustainen etsivä Julien Baptiste (Tchéky Karyo) pysyy keskiössä. Kolmas kausi on kahta aiempaa raaempi, ja nähtäväksi jää, viehätynkö enää sarjasta, mutta sen voin sanoa varmuudella, että kaksi ensimmäistä kautta ovat mahtavia: koskettavia ja yllättäviä.

Saatavilla C Moressa.

Dicte (2013–2016)

Olen ylistänyt Dicteä ennenkin. Kolmikautinen Dicte johdattaa katsojan tanskalaiseen rikostoimitukseen ja inhimillisten rikosmysteerien pariin. Kevyt ja koukuttava sarja Nordic Noirin ystäville!

Saatavilla C Moressa.

Rikostutkija Bergman (STHLM Rekviem) (2018–)

Kristina Ohlssonin (s. 1979) kirjoista tehty sarja kertoo sulkeutuneen kriminologin Fredrika Bergmanin (Liv Mjönes) työstä Tukholmassa. Mikään hyvän mielen sarja ei ole kyseessä, mutta rikokset ovat kuitenkin koukuttavia ja jopa monimutkaisia. Surullisen sarjan ensimmäinen kausi päättyy yllätysratkaisuun, johon harvemmin törmää rikossarjoissa.

Saatavilla C Moressa.

Yle Areenasta toistaiseksi poistuneet

Mrs. Wilson (2018)

Mini-tv-sarja Mrs. Wilson kertoo The Affairista tutun Ruth Wilsonin isovanhemmista Alison ja Alexander Wilsonista, joiden historiaa käsittelevän sarjan tuottamiseen Wilson itse on pääosan esittämisen lisäksi osallistunut. Kun Alexander kuolee vuonna 1963, kaatuvat kulissit ja Alison joutuu tahtomattaan kohtaamaan sen, ettei hän olekaan ainoa Mrs. Wilson. Lukemalla Ruth Wilsonin haastatteluja voi selvittää, mitä suvulle kuuluu nykyään.

Aiemmin ollut katsottavissa Yle Areenassa.

Maria Lang -elokuvasarja (2013)

Salapoliisikirjailija Maria Langin (1914–1991) romaaneihin perustuva tv-elokuvasarja vie katsojan 1950-luvun rikosten pariin, joita ratkovat Puck Ekstedt (myöh. Bure) (Tuva Novotny), Ejnar Bure (Linus Wahgren) ja Christer Wijk (Ola Rapace). Rikokset ovat aikaansa nähden yllättäviä, mutta eivät sentään ennalta arvaamattomia. Parasta sarjassa on kuitenkin 1950-luvun ajankuva, jota on ilo katsella, sillä sitä näkee edelleen harvoin televisiossa.

Aiemmin ollut katsottavissa Yle Areenassa.

Mitä sarjoja suosittelet?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Joulutietokilpailu 2019 – nappaa talteen ja käytä vapaasti

Rakastan tietovisoja, ja sen tietävät kaikki minut tuntevat. Pidän niitä nimittäin kyllästymiseen asti kaikissa illanvietoissa. Tänä vuonna en järjestä tietokilpailua lähipiirilleni, mutta sen sijaan tarjoan Ennen aamukahvia ei voi -lukijoille vapaasti käytettävän visan. Tätä saa hyödyntää miten haluaa, kunhan mainitsee lähteen!
Jouluvisa2019

1. Mistä päin ensimmäiset tiedot joulukuusesta on saatu?
a) Strasbourgin hiippakunnasta
b) Urgellin hiippakunnasta
c) Liègen hiippakunnasta

2. Milloin joulukuusi saapui Pohjoismaihin?
a) 1600-luvulla
b) 1700-luvulla
c) 1800-luvulla

3. Kenen kuninkaan aikana kalenterista poistettiin ylimääräisiä joulun ajan pyhäpäiviä?
a) Aadolf Fredrikin
b) Kustaa III:n
c) Kustaa IV Aadolfin

4. Minkä vuoksi joulusaunassa oli tarkoituksena heittää mahdollisimman kovat löylyt?
a) vuoden tekojen anteeksi saamiseksi
b) paholaisen karkottamiseksi
c) viljaonnen takaamiseksi

5. Mitä joulupukki teki ennen kuin hahmon ideaksi vakiintui lahjojen antaminen?
a) vaati viinaryyppyä
b) vaati saunottamista
c) vaati kynttilöitä

6. Mistä adventtikynttilöiden polttamisen perinne on tullut Suomeen?
a) Itävallasta
b) Alankomaista
c) Saksasta

7. Mikä on vanhin suomalaiseen jouluun kuuluva ruoka?
a) lipeäkala
b) perunalaatikko
c) rosolli

8. Mistä riisipuuron manteli sai inspiraationsa?
a) pavusta ohrapuurossa
b) herneestä kaurapuurossa
c) taatelista ohrapuurossa

9. Milloin piparkakkuja alettiin valmistaa kotikeittiöissä Suomessa?
a) 1700-luvulla
b) 1800-luvulla
c) 1900-luvulla

10. Mitä rosolliin alun perin kuului?
a) sekalaisia juureksia ja lipeäkalaa
b) perunoita, sipulia ja suolasilakoita
c) perunoita, sipulia ja omenaa

11. Mitä viikingit uskoivat jouluviinaryypyn saavan aikaan?
a) siunaavan sadon
b) nostavan hedelmällisyyttä
c) tuovan sotaonnea tulevalle vuodelle

12. Milloin joulu yritettiin kieltää brittiläisessä imperiumissa?
a) 1520–1545
b) 1603–1608
c) 1653–1658

13. Milloin joulukortteja valmistettiin tiettävästi ensimmäistä kertaa sarjatuotantona?
a) jo ennen 1700-lukua
b) 1820-luvulla
c) 1840-luvulla

14. Miksi mistelin alla alettiin suudella?
a) se oli hedelmällisyyden symboli, johon kansa uskoi
b) kirkko halusi kontrolloida siveellisyyttä
c) tieto kasvin terveysvaikutuksista levisi kansan keskuuteen

15. Ketkä veivät pukkiperinteen Yhdysvaltoihin?
a) englantilaiset siirtolaiset
b) pohjoismaalaiset siirtolaiset
c) hollantilaiset siirtolaiset

16. Mihin väriin pukki pukeutui ennen punaisen asun yleistymistä?
a) tummansiniseen
b) vihreään
c) tummanruskeaan

17. Mitkä kaksi hahmoa yhdistyvät suomalaisessa joulupukissa?
a) Nuuttipukki ja Yhdysvalloissa syntynyt Coca-Cola-pukki
b) Pyhä Nikolaus ja Nuuttipukki
c) Pyhä Nikolaus ja Krampus

18. Mitä tekee tarun mukaan itävaltalainen Alpeilla asuva Krampus-hahmo, joka tulee esiin joulukuussa?
a) liehittelee vaimoja
b) juottaa miehiä
c) rankaisee lapsia

19. Mitkä pelastivat tarinan mukaan ukrainalaisen naisen joulun?
a) hämähäkit
b) tontut
c) naakat

20. Kristillisen perinteen mukaan joulu päättyy loppiaiseen. Milloin joulun ennen loppiaisen vakiintumista katsottiin päättyvän?
a) 2.1.
b) 13.1.
c) 26.1.

Kerro ihmeessä, jos hyödynsit tietovisaa!

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Tampereen Herra -kaupunkipeli ei päästä peritamperelaistakaan helpolla

Vastajulkaistu kaupunkitietokilpailupeli Tampereen Herra johdattaa pelaajan Pohjoismaiden suurimman sisämaakaupungin kaduille ja historiaan, jota hallitsevat kysymysten mukaan urheilijat ja kivijalkakaupat.
tampereenherra3tampereenherra2Tampereenherra1Kaupunkipelin pääaajatuksena on kerätä kortteja oikeista vastauksista, joita saa sekä tietokilpailukysymyksistä että sananselityksestä. Alias-tyylinen sananselitys luo peliin mukavan rytmin ja tuo seesteistä tietovisaa enemmän riemua. Voittaja on se, jolla on eniten kortteja, joten peliin on sovittava joko suoritusaikaraja tai pistemäärä, johon peli katkeaa.

Tampereen Herraa voi pelata kaksin tai useamman yksilösuorittajan voimin, mutta parhaiten peli onnistuu silloin, kun pelaajina on kahden hengen joukkueita nimenomaan sananselityksen vuoksi. Pelistä riittää iloa pitkään, sillä kysymyksiä on 450 ja selitettäviä sanoja 300. Trivial Pursuitin yli 2000 kysymyksen tasolle se ei yllä, mutta päihittää selvästi monet pienemmät tietovisapelit.

Tampereen Herran pelilauta muistuttaa tavallista tietokilpailupelilautaa, jossa pysähdysympyrän väri määrittää kysyttävän kysymyksen ja jossa kierretään lautaa perinteisesti myötäpäivään. Laudan Tammerkoskea esittävä taustakuva on harmillisen huono resoluutioltaan, mikä ei tietenkään vaikuta pelikokemukseen, mutta antaa halvan vaikutelman. Jos ajatus on irrottaa pelilaudan kuviot taustasta, voisi sen tehdä sumennuksella.

Pelilaudan pysähdyspaikoissa on aina jonkin Tampereella toimivan yrityksen logo, ja samat yritykset vilahtelevat kysymyksissä. Suurin osa kysymyksistä on asiallisia nippelitietokysymyksiä muun muassa siitä, missä jonkin yrityksen ensimmäinen myymälä sijaitsi. Valitettavasti mukana on myös selkeitä mainoskysymyksiä, joissa vastaus on masentavan helppo, kuten esimerkiksi, että tietystä liikkeestä saa ”sikahalpoja” tuotteita. Kun tavoite on mainostaa, toivoisi siihen läpinäkyvyyttä, joka ei nyt käy ilmi ohjeista tai pelin taustasta. Lisäksi mainostamisen voisi jättää logo- ja nippelitietotasolle.

Tampereen Herra sopii erityisen hyvin pelattavaksi porukalle, josta suurin osa on Tampereella pitkään asuneita ulkopaikkakuntalaisia, mutta ei peli paljasjalkaistakaan asukasta päästä helpolla. Kovin tietämys punnitaan pikkutarkoissa kadunnimissä ja lähihistoriallisissa henkilöissä. Mitä paremmin tuntee uranssa lopettaneet urheilijat, sitä varmemmin menestyy.

Pelaajan pohdittavaksi jää, kuinka arvokasta tietoa yksittäiset kadut tai vanhat jääkiekkoilijat kaupungille ovat. Kysymys lieneekin siitä, ajatteleeko ihmisten, rakennusten vai yksittäisten tapahtumien kirjoittavan merkittävimmän historian.

Tampereen Herra -kaupunkipelin on kehittänyt pohjanmaalainen Jussituotteet Art-Tifani Oy, joka on jo aiemmin julkaissut pelin Seinäjoesta. Tampereen jälkeen julkaisuvuorossa on Jyväskylä.

Ostin pelin Tampereen Sokokselta joulukuussa hintaan 31,95 €.

Lue myös toisesta Tampere-aiheisesta visailusta Nähdään Koskenrannassa -pelistä.

Oletko kokeillut kaupunkitietokilpailupelejä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Poikabändi – hetki ennen kuin ysäri museoidaan

Tampereen Työväen Teatterin syksyn uutuusmusikaali Poikabändi on kaikin puolin taitavasti toteutettu esitys, joka lunastaa lupauksensa viihdyttää, naurattaa ja sytyttää 90-luvun tematiikalla.
poikabandi_300dpi_vaaka.jpgKUVA: Tampereen Työväen Teatteri. Jonas Saaren (vas.), Jari Aholan, Jon-Jon Geitelin, Lauri Mikkolan ja Saska Pulkkisen roolihahmot perustavat ToiBoysin.

Toijala vuonna 1992, nurin mennyt mainostoimisto ja kaiken menettäneet kolmikymppiset Make (Samuli Muje) ja Kari (Jari Ahola). Maa velloo lamassa, kuten vuosiluvusta voi päätellä, mutta jotakin pitäisi keksiä. Syntyy vasten kaikkia odotuksia ja rattaisiin laitettuja vanhan ajan kapuloita poikabändi ToiBoys eli Toijalan pojat. Nauruhermoja kutkuttavien koe-esiintymisien jälkeen kuvitteelliseen yhtyeeseen liittyvät myös Matteus (Jon-Jon Geitel), Juzzi (Jonas Saari), Seitti (Saska Pulkkinen) ja Korppi (Lauri Mikkola).

Näytelmässä yhtyeen kuvitteellisena – ja toisella tasolla todellisena – keikkayleisönä toimivat teatterisalin katsojat. Se mahdollistaa avoimen kommunikoinnin yleisön kanssa. Flirtti on estotonta eikä katsoja välttämättä edes muista olevansa teatterissa. Sen huomaa, sillä monet laulavat mukana, nousevat seisomaan, taputtavat ja viheltävät. Vähän happamampi katsoja saattaa ottaa tästä itseensä, mutta jos nyt muistaa joten kuten kunnioittaa kanssakatsojia, saanee toteuttaa itseään haluamallaan tavalla.

Ei siis ole ihme, että fanipaidat menevät näytöksen jälkeen kuumille kiville – tai naisille. Liekö kyseessä visuaalisuuden nälkä vai hurmos taitavasta lavatyöskentelystä. Yleisön villiintyminen onkin itse asiassa kuin tilauksesta tapahtunut vuoropuhelu poikabändi-ilmiön kanssa. Millaisessa maailmassa täytyy ansaita  rahaa flirtillä ja hikoilemaan saavalla tanssilla? Miksi sillä ansaitsee paremmin kuin mainostoimistolla tai metsätöillä?

Natkutusmusikaalit sortuvat monesti ontuvaan tarinaan, mutta Poikabändiä ei siitä voi syyttää. Mikään maata mullistava kehityskertomus näytelmän käsikirjoitus ei ole, mutta ei tarvitsekaan, sillä ilo, ystävyys ja vuosikymmenteema välittyvät silti katsojalle, ja tarina kantaa läpi musikaalin aina lamavuosista uuden vuosituhannen taitteeseen. Hyvä niin, sillä olisi katsojan aliarviointia luottaa pelkkään huojumiseen ja vatkaamiseen, vaikka esitys on kieltämättä myös teknisesti visuaalinen ilotulitus. Muuta ei tosin voi odottaakaan TTT:n suurtuotannolta.

Poikabändiä katsoessa miettii, miten yhtäkkiä kävi niin, että 90-lukukin joutaa museoon. Johan siellä on 80-luvun leluja, bensamittareita ja päiväkotikalusteita (ks. Työväenmuseo Werstas). Tarpeeksi vanhoista asioistahan aikakausinäytelmiä yleensä tehdään, sillä silloin on helpointa ja hedelmällisintä nauraa aikalaiskliseille. Poikabändin huumori uppoaa niin 90-luvun aikuisiin kuin vuosikymmenen lapsiin. Hyvä yleistieto ja historiatuntemus auttavat aktivoimaan nauruhermot oikein kunnolla. Voisi siis sanoa, että näytelmässä on kevyestä luonteestaan huolimatta kaksi puolta: riemukas komedia ja ajan ilmiöiden tarkkanäköinen esittely.

Puhuessani kulttuurituotteesta en voi olla nostamatta esiin sen yhteiskunnallista merkitystä, vaikka samaan aikaan tiedostan, ettei kaikella viihteellä välttämättä tarvitse olla sitä. Viihde voi olla puhtaasti viihtymistä, ja ehkä sen yhteiskunnallinen merkitys on juuri se, että sen avulla voi vapautua kaikista yhteiskunnan kahleista. Leipää ja sirkushuveja -virttä en edes aloita. Poikabändiä ei ole tehty ottamaan kantaa, vaikka pieniä piikkejä aikakauden kaupallisuudelle ja arjen ilmiöille onkin havaittavissa. Esityksen sanoma lienee kuitenkin se, että aurinko paistaa aina lopulta risukasaan ja joskus se paistaa niin, että koko keko syttyy tuleen. Silloin syntyy uusia ilmiöitä.

Ennustan Poikabändistä TTT:n uutta, pitkäkestoista hittiä. Näytelmän jälkeen tuntuu nimittäin siltä, ettei yhdeksänkymmentäluku sittenkään kuole koskaan.

Esityksen käsiohjelma on puettu seinäkalenterin muotoon. Kukapa ei olisi 90-luvulla ja vähän sen jälkeenkin käynyt pieteetillä valitsemassa alkavalle vuodelle uutta seinäkalenteria. Vieläpä moneen huoneeseen. Poikabändi todella on viimeisen päälle harkittu kokonaisuus, jonka oheistuotteet tukevat teemaa.

Minkälaisia ajatuksia juttu tai näytelmä herättää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Viimeksi googlattu x 10

Kylläpä voikin 10 viimeisintä Google-hakua kertoa paljon ihmisestä. Vaikka totuutta on helppo muunnella ja kehystää internetissä, voin vakuuttaa hakusanalistani olevan täyttä totta. Kaikki haut on tehty tänään.
DSC_0068.JPG”supreme robbie williams”
Mietin, milloin tämä upea pop-kappale julkaistiin. Olisin veikannut vuotta 2003, mutta väärin meni. Vuosi oli 2000. ”This new century keeps bringing me down”, lauloi Williams.

”matti ranin”
Samaan aikaan, kun kuuntelin Robbie Williamsia, tuli yhtäkkiä mieleen Ihmeidentekijät (1996–1998) ja Matti Ranin (1926–2013). Täytyi selvittää, milloin hän syntyi ja kuoli. Tarkistin myös vaimojen ja lasten tiedot. Näin opin knoppitietoa!

”työväenmuseo werstas aukioloajat”
Werstas on maksuton museo Tampereella Finlaysonin alueella. Olen käynyt siellä lukemattomia kertoja, mutta seuraavaksi haluan mennä kävelemään sinne kaikessa rauhassa yksin. Elokuvissa ja museoissa on rauhoittavaa käydä ihan vain itsekseen.

”mensan testi”
Katsoin Ensitreffit alttarilla -ohjelmaa, jossa yksi morsian kertoi kuuluvansa Mensaan. Ajattelin tehdä testin itse, vaikka moinen seura ei minua kiinnosta missään määrin. Tein Mensan nettitestistä 10 tehtävää. Tylsiä olivat. Palluroita ja pylpyröitä siellä täällä. Minusta todellinen viisaus asuu muualla.

”bookbeat koodi”
No ei tietenkään ollut hyvää alekoodia, kun sitä oikeasti tarvitsisin.

”storytel eppu nuotio elämänlanka”
Mutta eipä haittaa. Miltään e- ja äänikirjafirmalta ei löydy niitä kirjoja, jotka juuri nyt haluaisin lukea.

”jadeia kuumakivihieronta”
Kävin Tampereen Lielahdessa sijaitsevassa Jadeia-kauneushoitolassa intialaisessa päänhieronnassa. Kosmetologi suositteli seuraavaksi kuumakivihierontaa, joten otin hinnoista heti selvää.

”manse rg”
Tunnetaan myös nimellä Koulukadun minigolf. On muuten vielä auki. Tältä kesältä testaamatta on enää huoparata. Tampere tunnetuksi -passissa on kaksi yhden hinnalla -tarjous, mutta sen olemme käyttäneet jo. Suosittelen ehdottomasti paikan kekseliästä eterniittirataa.

”tkl 21”
Käytän eniten bussia numero 21. Silloin harvoin, kun käytän. Sillä pääsee niin töihin kuin Lielahden ostosparatiisiin. Aikataulujen googlaaminen on aina ollut hankalaa, sillä jostakin syystä hakutulokset järjestyvät – mielestäni – aivan väärin. Parhaimmaksi hakusanapariksi olen todennut tkl:n ja halutun bussin numeron.

”agglutinatiivinen kieli”
Aloin tutkia Nattastuntureita, sitten saamen kieltä, sen murteita ja tunnuspiirteitä. Päädyin lukemaan myös agglutinatiivisesta kielestä. Se viittaa kielien luokkaan, jossa sanan vartaloon voi liittyä useita päätteitä ja affikseja.

Mitä itse googlasit viimeksi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Valvooko isoveli ihan turhaan?

Tämänkin päivän piti sitten koittaa. Että alkaa taas näköradiosta tulvia uuden Big Brother -kauden jaksoja ihan päivittäin, interwebissä oikein 24 tuntia vuorokaudessa. Eikö isovelitosi-tv-hömpötyksen ajan pitänyt olla jo ohi?
DSC_0151.JPGEi varmaan pitäisi tunnustaa heti alkuun sitä, että itsehän en ole koskaan katsonut minuuttiakaan Big Brother -sarjaa, jota seuraavaksi aion parjata. Tai ainakin kyseenalaistaa ja kummastella. En myöskään kuvittele heikon BB-historiani olevan meriitti enkä odota siitä mitalia.

Suhtaudun vuosina 2005–2014 MTV:llä pyörineeseen ja tänään Jimillä ja Ruudussa alkavaan, uudestisyntyneeseen sarjaan nihkeästi siksi, etten ymmärrä, mikä siinä viehättää katsojia. Toki ilmiötä voi ruotia keittiöpsykologian avuin tai ihan tutkijoiden sanomien perusteella, mutta tuntuisi silti typerältä olettaa, että se, mikä on tutkitusti totta, aina toteutuisi. Emmehän me ole pelihahmoja, osallistuja ovat. Vai onko yleisökin osa tarinaa?

Tietysti on. Jotta Big Brotherin kaltaisista ohjelmista tulee kiinnostavia, täytyy siitä tehdä ilmiö ja puheenaihe, mikä jää yleisön ja median vastuulle. Kun Big Brother 24/7 pyöri vuosia sitten tv:ssä, nosti se taatusti jo ennestään suositun sarjan arvoa, kun suoratoistopalveluiden loputtomaan saatavuuteen tottumaton yleisö sai kerrankin ahmia. Ihan tauotta. Jatkuvuus on koukuttavaa ja tekee kyltymättömäksi. Nähtäväksi jää tällä kierroksella, kuinka sarjan idea lähtee lentoon vuosien tauon jälkeen, vaikka BB:tä voinee pitää jo tosi-tv-klassikkona ja genren uranuurtajana.

Koukuttavuusnäkökulmaa enemmän ihmettelen sitä, miksi sarjan osallistujista tulee vielä kaiken päälle julkkiksia. Ymmärränhän minä sen teoriassa ja käytännössäkin tiedän, miten niin käy. Selitys on sama kuin sarjan viehätyksessä. Yleisö samastuu lähelle tuleviin, tavallisiin hahmoihin ja viettää virtuaalisesti, joskin yksipuoleisesti, aikaa heidän kanssaan. Sympaattisuus sulattaa sydämen ja kärkkäys kiristää sopivan kutkuttavasti hermoja. Yleisö luo julkisuudenhenkilöt. Vähän kuin rakentaisi robotin, joka ottaakin vallan. Sen jälkeen voikin marista nettilehtien kommenttikentissä niin sanotuista turhista julkkiksista kertovista uutisista.

Yleisön roolia kiinnostavampi osa on kilpailijalla. En koskaan lähtisi mukaan touhuun – eikä kaltaistani narisijaa valittaisi edes hämmentämään soppaa – mutta on myönnettävä, että ajatus reaaliaikaisesta ja oikeasta ihmiskokeesta on kiinnostava. Big Brother on tosielämän Sims-peli, jossa hahmoilla on oma tahto, mutta peliä ohjaa suunnitellusti ja vaivihkaa jokin näkymätön voima eli tuotantoyhtiö. Tuntuu samaan aikaan sekä kiehtovalta että ahdistavalta olla suljettuna taloon, jossa kaikki on näennäisesti ihan tavallista, vaikka mitään normaalia touhussa ei olekaan. Ilta-Sanomien toimittaja Wilma Ruohisto vietti Kauppakeskus Rediin rakennetussa BB-talossa vuorokauden, ja hänen kirjoituksensa (IS.fi 29.8.2019) antaa hyviä näkökulmia kilpailijan rooliin.

Big Brother on silti mielestäni yhtä kulunut ihmiskoe kuin psykologian tunneilta tutut Pavlovin koirat. Aikansa eläneitä kumpikin, mutta silti niin käyttökelpoisia ideoita, että pysyvät pinnalla aina ihmeen kaupalla, kun joku keksii ne esiin ottaa. Joku voisi kai puhua nerokkaista konsepteista.

Eikö isoveli siis valvo ihan turhaan? Kyllä valvoo kaikista kiehtovuusnäkökulmista huolimatta, mutta sen on valvottava, koska rahavirrat pyörivät mukavasti samalla, kun pitää porukkaa silmällä.

Big Brother Suomi alkaa 1.9.2019 Jimillä ja Ruudussa.

Minkälaisia ajatuksia Big Brother herättää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kenraaliharjoitus unohtaa parinvaihdon ja muuttuu seksinovellista latteaksi arkikertomukseksi

Anna-Leena Härkösen Kenraaliharjoitus (Otava 2019) ratsastaa parinvaihdolla, mutta unohtaa aiheensa pian. Lopulta sopassa on lesbosuhde ja kaiken selittävä isättömyys.

Juttu käsittelee teeman lisäksi kirjan juonta.

DSC_0427.JPG

En haluaisi sanoa tätä, mutta on pakko, vaikken yleensä halua mennä henkilökohtaisuuksiin kirja-arvosteluissa. Kenraaliharjoitus saattaa olla Härkösen rimanalitus. Romaanista puuttuvat kaikki Härkösen valttikortit: terävä ja samastuttava arkikuvaus, ihastuttavat henkilöhahmot ja uskottava juoni. Parinvaihto aiheena on hykerryttävän haastava, mutta se kuivuu kokoon tarinan edetessä. Siksi, ettei sitä tapahdukaan.

Nelikymppinen matkatoimistovirkailija Jane saa näyttelijämieheltään Mikiltä roisin ehdotuksen. Kokeillaanpa parinvaihtoa! Pieleen menneet tutustumistuplatreffit johdattavat Janen baarin vessasta alkavaan kieltämättä melko arvaamattomaan seikkailuun samalla, kun hänen siippansa jää lähes kokonaan tarinan ulkopuolelle. Se siitä parinvaihdosta.

Parinvaihdosta kertovasta tarinasta ei automaattisesti tule pannukakkua vain siksi, ettei kumppanien vaihtumisella ja yksityiskohdilla mässäillä. Kenraaliharjoituksen ongelma on se, ettei siinä keskitytä ilmoille heitetyn, tavallisen tallaajan korvaan hurjalta kuulostavan ajatuksen taustasyihin, vaan tyydytään pääpariskunnan lyhyeksi ja pinnalliseksi jäävään dialogiin seksuaalisesta pidättyneisyydestä ja tylsästä elämästä. Se on sääli, sillä aihetta voisi käsitellä universaalein kysymyksin. Kuka on kenen ja millä perusteella? Mikä on pettämistä ja miksi? Jos on hetero, onko naisten välinen suhde pettämistä? Miksi fyysinen yhteys määrittää suhteen rajat?

Kuppilan vessasta alkava seikkailu johdattaa Janen lyhyeen suhteeseen häntä vanhemman naisen Valman kanssa. Käänne on oiva piikki niille, jotka odottivat muuta – kenties yksityiskohtia. Niitäkin tosin on tarjolla, mutta ei heterokeskeisestä parinvaihdosta. Itse asiassa on jopa hämmentävää, kuinka Härkösen teos muuttuu kesken lukemisen varsin peittelemättömäksi aivan yllättäen.

Kun Janen ja Valman suhde lähenee loppuaan, muuttaa kirja jälleen suuntaansa arvaamatta. Janen elämään astuu mies, joka paljastuu hänen isäkseen, mikä siis tarkoittaa sitä, ettei Janella ollutkaan jo kuolleeseen ja kaikin puolin kelvottomaan isäänsä minkäänlaista biologista sidettä. Epäuskottavasti lehden etusivulla komeilevan miehen ja Janen yhdennäköisyydestä alkava juonenkäänne tekee teoksesta lopulta pannukakun, sillä se yrittää ikään kuin väkisin tarjota yllätyksellisen lopun parinvaihdosta kertovalle teokselle, joka ei sitten koskaan kertonutkaan aiheestaan. Kaiken lisäksi huono isäsuhde ja myöhemmin koettu isättömyys ovat ontuvia selityksiä sille, miksi ihminen on hukassa myös vällyjen välissä. Voihan se olla totta, mutta siitä pitäisi kertoa rehdisti heti aluksi.

Parinvaihto ei ole helppo aihe, vaikka voisi luulla, että pelkällä seksimehustelulla pääsee jo pitkälle. Siihen on luottanut myös Pamela Tolan ohjaama Swingers (2018), joka itse asiassa kaikessa ronskiudessaan joutuu ikään kuin ääneti myöntämään, että fyysisetkin kokemukset ovat henkisistä seikoista kiinni. Näiden kahden näkökulman välille on kuitenkin vaikea löytää tasapaino, eikä sitä tavoita Härkösen Kenraaliharjoituskaan.

Minkälaisia ajatuksia teos tai teema herättävät sinussa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Ihmemörkö, taika-Kaapo ja talvisodan henki

Olin aika skeptinen tasan kaksi viikkoa sitten, kun julistin, etten halua tavata torilla ketään kiekkohuumassa. Edelleenkään en sinne menisi, mutta tuhannet muut pääsivät pulikoimaan suihkulähteissä ympäri maan, kun Suomen jääkiekkomaajoukkue raivasi tiensä kilpailujen kirkkaimmalle pallille. Mörkö löi sisään ja poika tuli kotiin. Kaikkea sitä.
DSC_0174Kun ottelu eilen oli ohi, katsoin kauhulla kadullamme vyöryvää autoletkaa. Koko läntinen Tampere oli hypännyt kieseihinsä ja oli matkalla tukkimaan keskustan kadut. Uni tuli myöhään, kun autot tööttäilivät aamuun saakka. En ole siksi äkäinen, sillä on minustakin hienoa, että Suomi kerrankin saa kiinni karnevaalitunnelmasta. Sitä, kun ei näe, vaikka olisi mitkä vaalit tai minkä tahansa lajin loppuottelu.

Uskomatonta, että suomalaiset pystyvät vuodesta toiseen kaivamaan esiin talvisodan hengen, jonka todellista merkitystä on mielestäni vaikea jäljittää, vaikka on väitetty, ettei se pelkkä myytti ole. Lueskellessani uutisia ja niiden kommenttiosioita selvisi, että tänä vuonna MM-turnauksessa talvisodan hengen uskottiin olevan erityisen kova. Voitto irtosi kuulemma suomalaisella sisulla. Ehkä kyse oli osin tuurista, osin hyvästä joukkuepelistä, mutta siitä olen samaa mieltä, että ei kultamitalia saa vahingossa.

Suomen joukkue henkilöityi lopulta kapteeni Marko ”Mörkö” Anttilaan, kunhan Kaapo Kakkoa oli turnauksen aluksi riepoteltu tarpeeksi uutisotsikoissa. Mörkö luisteli kansan sydämiin otteluissa Ruotsia ja Venäjää vastaan, ja siihen hurmokseen finaalipeli oli vain odotettu kruunu. Vierastan henkilökultteja, mutta on pakko myöntää, että Anttila on sympaattinen ja voittanut kansan puolelleen niin sanotusti oikein. Hän on nöyrä, maanläheinen ja kuulemma myös joukkuen mielestä rakastettava mies. Anttilasta tehty netissä viraalihitiksi noussut Löikö Mörkö sisään -teknoränkytyskin kasvoi jo huvittaviin mittasuhteisiin, sillä kyllähän Mörkö sitten todella löi sisään. Survoi kiekon reppuun vielä monta kertaa biisin julkaisemisen jälkeen.

Haluan aina seistä unelmien ja sorrettujen puolella, ja siksi MM-finaali lopulta onnistui koskettamaan minua. Niin monen nuoren ja aikuisen miehen unelmat toteutuivat, ja altavastaajana koettu Suomi taisteli itsensä voittoon. Pelit eivät olleet läpsyttelyä, vaan viime hetkiin jännitystä tarjoavaa vääntöä niin, että minuakin heikotti.

En edelleenkään halua lähteä torille, mutta on pakko myöntää, että jotakin taikaa Suomen MM-turnauksessa oli. Joukkue kirjoitti tarinan, jota on vähän liiankin helppo rakastaa. Siinä sorretut nousivat kapinaan ja voittivat uskomattomia paholaisia suuren ja lempeän johtajan esimerkillä.

Niin kuin uumoilin, on urheilu silti lopulta leipää ja sirkushuveja, sillä samaan aikaan, kun Bratislavassa katsomo leijui sinivalkoisessa hurmoksessa, valittiin EU-parlamenttiin edustajat, ja niistäkin kahdella – Teuvo Hakkaraisella seksuaalisesta ahdistelusta ja Sirpa Pietikäisellä törkeästä rattijuopumuksesta – on rikostuomio. Leijona-pelaaja Veli-Matti Savinainen totesi ottelun jälkeisessä haastattelussa, että Möröstä pitäisi tulla presidentti. Ei minusta ihan sitä, mutta aika hyvä europarlamenttiedustaja hän voisi olla jo ihan nuhteettomuutensa vuoksi.

Minkälaisia ajatuksia kultahuuma herättää sinussa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa