Poikabändi – hetki ennen kuin ysäri museoidaan

Tampereen Työväen Teatterin syksyn uutuusmusikaali Poikabändi on kaikin puolin taitavasti toteutettu esitys, joka lunastaa lupauksensa viihdyttää, naurattaa ja sytyttää 90-luvun tematiikalla.
poikabandi_300dpi_vaaka.jpgKUVA: Tampereen Työväen Teatteri. Jonas Saaren (vas.), Jari Aholan, Jon-Jon Geitelin, Lauri Mikkolan ja Saska Pulkkisen roolihahmot perustavat ToiBoysin.

Toijala vuonna 1992, nurin mennyt mainostoimisto ja kaiken menettäneet kolmikymppiset Make (Samuli Muje) ja Kari (Jari Ahola). Maa velloo lamassa, kuten vuosiluvusta voi päätellä, mutta jotakin pitäisi keksiä. Syntyy vasten kaikkia odotuksia ja rattaisiin laitettuja vanhan ajan kapuloita poikabändi ToiBoys eli Toijalan pojat. Nauruhermoja kutkuttavien koe-esiintymisien jälkeen kuvitteelliseen yhtyeeseen liittyvät myös Matteus (Jon-Jon Geitel), Juzzi (Jonas Saari), Seitti (Saska Pulkkinen) ja Korppi (Lauri Mikkola).

Näytelmässä yhtyeen kuvitteellisena – ja toisella tasolla todellisena – keikkayleisönä toimivat teatterisalin katsojat. Se mahdollistaa avoimen kommunikoinnin yleisön kanssa. Flirtti on estotonta eikä katsoja välttämättä edes muista olevansa teatterissa. Sen huomaa, sillä monet laulavat mukana, nousevat seisomaan, taputtavat ja viheltävät. Vähän happamampi katsoja saattaa ottaa tästä itseensä, mutta jos nyt muistaa joten kuten kunnioittaa kanssakatsojia, saanee toteuttaa itseään haluamallaan tavalla.

Ei siis ole ihme, että fanipaidat menevät näytöksen jälkeen kuumille kiville – tai naisille. Liekö kyseessä visuaalisuuden nälkä vai hurmos taitavasta lavatyöskentelystä. Yleisön villiintyminen onkin itse asiassa kuin tilauksesta tapahtunut vuoropuhelu poikabändi-ilmiön kanssa. Millaisessa maailmassa täytyy ansaita  rahaa flirtillä ja hikoilemaan saavalla tanssilla? Miksi sillä ansaitsee paremmin kuin mainostoimistolla tai metsätöillä?

Natkutusmusikaalit sortuvat monesti ontuvaan tarinaan, mutta Poikabändiä ei siitä voi syyttää. Mikään maata mullistava kehityskertomus näytelmän käsikirjoitus ei ole, mutta ei tarvitsekaan, sillä ilo, ystävyys ja vuosikymmenteema välittyvät silti katsojalle, ja tarina kantaa läpi musikaalin aina lamavuosista uuden vuosituhannen taitteeseen. Hyvä niin, sillä olisi katsojan aliarviointia luottaa pelkkään huojumiseen ja vatkaamiseen, vaikka esitys on kieltämättä myös teknisesti visuaalinen ilotulitus. Muuta ei tosin voi odottaakaan TTT:n suurtuotannolta.

Poikabändiä katsoessa miettii, miten yhtäkkiä kävi niin, että 90-lukukin joutaa museoon. Johan siellä on 80-luvun leluja, bensamittareita ja päiväkotikalusteita (ks. Työväenmuseo Werstas). Tarpeeksi vanhoista asioistahan aikakausinäytelmiä yleensä tehdään, sillä silloin on helpointa ja hedelmällisintä nauraa aikalaiskliseille. Poikabändin huumori uppoaa niin 90-luvun aikuisiin kuin vuosikymmenen lapsiin. Hyvä yleistieto ja historiatuntemus auttavat aktivoimaan nauruhermot oikein kunnolla. Voisi siis sanoa, että näytelmässä on kevyestä luonteestaan huolimatta kaksi puolta: riemukas komedia ja ajan ilmiöiden tarkkanäköinen esittely.

Puhuessani kulttuurituotteesta en voi olla nostamatta esiin sen yhteiskunnallista merkitystä, vaikka samaan aikaan tiedostan, ettei kaikella viihteellä välttämättä tarvitse olla sitä. Viihde voi olla puhtaasti viihtymistä, ja ehkä sen yhteiskunnallinen merkitys on juuri se, että sen avulla voi vapautua kaikista yhteiskunnan kahleista. Leipää ja sirkushuveja -virttä en edes aloita. Poikabändiä ei ole tehty ottamaan kantaa, vaikka pieniä piikkejä aikakauden kaupallisuudelle ja arjen ilmiöille onkin havaittavissa. Esityksen sanoma lienee kuitenkin se, että aurinko paistaa aina lopulta risukasaan ja joskus se paistaa niin, että koko keko syttyy tuleen. Silloin syntyy uusia ilmiöitä.

Ennustan Poikabändistä TTT:n uutta, pitkäkestoista hittiä. Näytelmän jälkeen tuntuu nimittäin siltä, ettei yhdeksänkymmentäluku sittenkään kuole koskaan.

Esityksen käsiohjelma on puettu seinäkalenterin muotoon. Kukapa ei olisi 90-luvulla ja vähän sen jälkeenkin käynyt pieteetillä valitsemassa alkavalle vuodelle uutta seinäkalenteria. Vieläpä moneen huoneeseen. Poikabändi todella on viimeisen päälle harkittu kokonaisuus, jonka oheistuotteet tukevat teemaa.

Minkälaisia ajatuksia juttu tai näytelmä herättää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Viimeksi googlattu x 10

Kylläpä voikin 10 viimeisintä Google-hakua kertoa paljon ihmisestä. Vaikka totuutta on helppo muunnella ja kehystää internetissä, voin vakuuttaa hakusanalistani olevan täyttä totta. Kaikki haut on tehty tänään.
DSC_0068.JPG”supreme robbie williams”
Mietin, milloin tämä upea pop-kappale julkaistiin. Olisin veikannut vuotta 2003, mutta väärin meni. Vuosi oli 2000. ”This new century keeps bringing me down”, lauloi Williams.

”matti ranin”
Samaan aikaan, kun kuuntelin Robbie Williamsia, tuli yhtäkkiä mieleen Ihmeidentekijät (1996–1998) ja Matti Ranin (1926–2013). Täytyi selvittää, milloin hän syntyi ja kuoli. Tarkistin myös vaimojen ja lasten tiedot. Näin opin knoppitietoa!

”työväenmuseo werstas aukioloajat”
Werstas on maksuton museo Tampereella Finlaysonin alueella. Olen käynyt siellä lukemattomia kertoja, mutta seuraavaksi haluan mennä kävelemään sinne kaikessa rauhassa yksin. Elokuvissa ja museoissa on rauhoittavaa käydä ihan vain itsekseen.

”mensan testi”
Katsoin Ensitreffit alttarilla -ohjelmaa, jossa yksi morsian kertoi kuuluvansa Mensaan. Ajattelin tehdä testin itse, vaikka moinen seura ei minua kiinnosta missään määrin. Tein Mensan nettitestistä 10 tehtävää. Tylsiä olivat. Palluroita ja pylpyröitä siellä täällä. Minusta todellinen viisaus asuu muualla.

”bookbeat koodi”
No ei tietenkään ollut hyvää alekoodia, kun sitä oikeasti tarvitsisin.

”storytel eppu nuotio elämänlanka”
Mutta eipä haittaa. Miltään e- ja äänikirjafirmalta ei löydy niitä kirjoja, jotka juuri nyt haluaisin lukea.

”jadeia kuumakivihieronta”
Kävin Tampereen Lielahdessa sijaitsevassa Jadeia-kauneushoitolassa intialaisessa päänhieronnassa. Kosmetologi suositteli seuraavaksi kuumakivihierontaa, joten otin hinnoista heti selvää.

”manse rg”
Tunnetaan myös nimellä Koulukadun minigolf. On muuten vielä auki. Tältä kesältä testaamatta on enää huoparata. Tampere tunnetuksi -passissa on kaksi yhden hinnalla -tarjous, mutta sen olemme käyttäneet jo. Suosittelen ehdottomasti paikan kekseliästä eterniittirataa.

”tkl 21”
Käytän eniten bussia numero 21. Silloin harvoin, kun käytän. Sillä pääsee niin töihin kuin Lielahden ostosparatiisiin. Aikataulujen googlaaminen on aina ollut hankalaa, sillä jostakin syystä hakutulokset järjestyvät – mielestäni – aivan väärin. Parhaimmaksi hakusanapariksi olen todennut tkl:n ja halutun bussin numeron.

”agglutinatiivinen kieli”
Aloin tutkia Nattastuntureita, sitten saamen kieltä, sen murteita ja tunnuspiirteitä. Päädyin lukemaan myös agglutinatiivisesta kielestä. Se viittaa kielien luokkaan, jossa sanan vartaloon voi liittyä useita päätteitä ja affikseja.

Mitä itse googlasit viimeksi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Valvooko isoveli ihan turhaan?

Tämänkin päivän piti sitten koittaa. Että alkaa taas näköradiosta tulvia uuden Big Brother -kauden jaksoja ihan päivittäin, interwebissä oikein 24 tuntia vuorokaudessa. Eikö isovelitosi-tv-hömpötyksen ajan pitänyt olla jo ohi?
DSC_0151.JPGEi varmaan pitäisi tunnustaa heti alkuun sitä, että itsehän en ole koskaan katsonut minuuttiakaan Big Brother -sarjaa, jota seuraavaksi aion parjata. Tai ainakin kyseenalaistaa ja kummastella. En myöskään kuvittele heikon BB-historiani olevan meriitti enkä odota siitä mitalia.

Suhtaudun vuosina 2005–2014 MTV:llä pyörineeseen ja tänään Jimillä ja Ruudussa alkavaan, uudestisyntyneeseen sarjaan nihkeästi siksi, etten ymmärrä, mikä siinä viehättää katsojia. Toki ilmiötä voi ruotia keittiöpsykologian avuin tai ihan tutkijoiden sanomien perusteella, mutta tuntuisi silti typerältä olettaa, että se, mikä on tutkitusti totta, aina toteutuisi. Emmehän me ole pelihahmoja, osallistuja ovat. Vai onko yleisökin osa tarinaa?

Tietysti on. Jotta Big Brotherin kaltaisista ohjelmista tulee kiinnostavia, täytyy siitä tehdä ilmiö ja puheenaihe, mikä jää yleisön ja median vastuulle. Kun Big Brother 24/7 pyöri vuosia sitten tv:ssä, nosti se taatusti jo ennestään suositun sarjan arvoa, kun suoratoistopalveluiden loputtomaan saatavuuteen tottumaton yleisö sai kerrankin ahmia. Ihan tauotta. Jatkuvuus on koukuttavaa ja tekee kyltymättömäksi. Nähtäväksi jää tällä kierroksella, kuinka sarjan idea lähtee lentoon vuosien tauon jälkeen, vaikka BB:tä voinee pitää jo tosi-tv-klassikkona ja genren uranuurtajana.

Koukuttavuusnäkökulmaa enemmän ihmettelen sitä, miksi sarjan osallistujista tulee vielä kaiken päälle julkkiksia. Ymmärränhän minä sen teoriassa ja käytännössäkin tiedän, miten niin käy. Selitys on sama kuin sarjan viehätyksessä. Yleisö samastuu lähelle tuleviin, tavallisiin hahmoihin ja viettää virtuaalisesti, joskin yksipuoleisesti, aikaa heidän kanssaan. Sympaattisuus sulattaa sydämen ja kärkkäys kiristää sopivan kutkuttavasti hermoja. Yleisö luo julkisuudenhenkilöt. Vähän kuin rakentaisi robotin, joka ottaakin vallan. Sen jälkeen voikin marista nettilehtien kommenttikentissä niin sanotuista turhista julkkiksista kertovista uutisista.

Yleisön roolia kiinnostavampi osa on kilpailijalla. En koskaan lähtisi mukaan touhuun – eikä kaltaistani narisijaa valittaisi edes hämmentämään soppaa – mutta on myönnettävä, että ajatus reaaliaikaisesta ja oikeasta ihmiskokeesta on kiinnostava. Big Brother on tosielämän Sims-peli, jossa hahmoilla on oma tahto, mutta peliä ohjaa suunnitellusti ja vaivihkaa jokin näkymätön voima eli tuotantoyhtiö. Tuntuu samaan aikaan sekä kiehtovalta että ahdistavalta olla suljettuna taloon, jossa kaikki on näennäisesti ihan tavallista, vaikka mitään normaalia touhussa ei olekaan. Ilta-Sanomien toimittaja Wilma Ruohisto vietti Kauppakeskus Rediin rakennetussa BB-talossa vuorokauden, ja hänen kirjoituksensa (IS.fi 29.8.2019) antaa hyviä näkökulmia kilpailijan rooliin.

Big Brother on silti mielestäni yhtä kulunut ihmiskoe kuin psykologian tunneilta tutut Pavlovin koirat. Aikansa eläneitä kumpikin, mutta silti niin käyttökelpoisia ideoita, että pysyvät pinnalla aina ihmeen kaupalla, kun joku keksii ne esiin ottaa. Joku voisi kai puhua nerokkaista konsepteista.

Eikö isoveli siis valvo ihan turhaan? Kyllä valvoo kaikista kiehtovuusnäkökulmista huolimatta, mutta sen on valvottava, koska rahavirrat pyörivät mukavasti samalla, kun pitää porukkaa silmällä.

Big Brother Suomi alkaa 1.9.2019 Jimillä ja Ruudussa.

Minkälaisia ajatuksia Big Brother herättää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kenraaliharjoitus unohtaa parinvaihdon ja muuttuu seksinovellista latteaksi arkikertomukseksi

Anna-Leena Härkösen Kenraaliharjoitus (Otava 2019) ratsastaa parinvaihdolla, mutta unohtaa aiheensa pian. Lopulta sopassa on lesbosuhde ja kaiken selittävä isättömyys.

Juttu käsittelee teeman lisäksi kirjan juonta.

DSC_0427.JPG

En haluaisi sanoa tätä, mutta on pakko, vaikken yleensä halua mennä henkilökohtaisuuksiin kirja-arvosteluissa. Kenraaliharjoitus saattaa olla Härkösen rimanalitus. Romaanista puuttuvat kaikki Härkösen valttikortit: terävä ja samastuttava arkikuvaus, ihastuttavat henkilöhahmot ja uskottava juoni. Parinvaihto aiheena on hykerryttävän haastava, mutta se kuivuu kokoon tarinan edetessä. Siksi, ettei sitä tapahdukaan.

Nelikymppinen matkatoimistovirkailija Jane saa näyttelijämieheltään Mikiltä roisin ehdotuksen. Kokeillaanpa parinvaihtoa! Pieleen menneet tutustumistuplatreffit johdattavat Janen baarin vessasta alkavaan kieltämättä melko arvaamattomaan seikkailuun samalla, kun hänen siippansa jää lähes kokonaan tarinan ulkopuolelle. Se siitä parinvaihdosta.

Parinvaihdosta kertovasta tarinasta ei automaattisesti tule pannukakkua vain siksi, ettei kumppanien vaihtumisella ja yksityiskohdilla mässäillä. Kenraaliharjoituksen ongelma on se, ettei siinä keskitytä ilmoille heitetyn, tavallisen tallaajan korvaan hurjalta kuulostavan ajatuksen taustasyihin, vaan tyydytään pääpariskunnan lyhyeksi ja pinnalliseksi jäävään dialogiin seksuaalisesta pidättyneisyydestä ja tylsästä elämästä. Se on sääli, sillä aihetta voisi käsitellä universaalein kysymyksin. Kuka on kenen ja millä perusteella? Mikä on pettämistä ja miksi? Jos on hetero, onko naisten välinen suhde pettämistä? Miksi fyysinen yhteys määrittää suhteen rajat?

Kuppilan vessasta alkava seikkailu johdattaa Janen lyhyeen suhteeseen häntä vanhemman naisen Valman kanssa. Käänne on oiva piikki niille, jotka odottivat muuta – kenties yksityiskohtia. Niitäkin tosin on tarjolla, mutta ei heterokeskeisestä parinvaihdosta. Itse asiassa on jopa hämmentävää, kuinka Härkösen teos muuttuu kesken lukemisen varsin peittelemättömäksi aivan yllättäen.

Kun Janen ja Valman suhde lähenee loppuaan, muuttaa kirja jälleen suuntaansa arvaamatta. Janen elämään astuu mies, joka paljastuu hänen isäkseen, mikä siis tarkoittaa sitä, ettei Janella ollutkaan jo kuolleeseen ja kaikin puolin kelvottomaan isäänsä minkäänlaista biologista sidettä. Epäuskottavasti lehden etusivulla komeilevan miehen ja Janen yhdennäköisyydestä alkava juonenkäänne tekee teoksesta lopulta pannukakun, sillä se yrittää ikään kuin väkisin tarjota yllätyksellisen lopun parinvaihdosta kertovalle teokselle, joka ei sitten koskaan kertonutkaan aiheestaan. Kaiken lisäksi huono isäsuhde ja myöhemmin koettu isättömyys ovat ontuvia selityksiä sille, miksi ihminen on hukassa myös vällyjen välissä. Voihan se olla totta, mutta siitä pitäisi kertoa rehdisti heti aluksi.

Parinvaihto ei ole helppo aihe, vaikka voisi luulla, että pelkällä seksimehustelulla pääsee jo pitkälle. Siihen on luottanut myös Pamela Tolan ohjaama Swingers (2018), joka itse asiassa kaikessa ronskiudessaan joutuu ikään kuin ääneti myöntämään, että fyysisetkin kokemukset ovat henkisistä seikoista kiinni. Näiden kahden näkökulman välille on kuitenkin vaikea löytää tasapaino, eikä sitä tavoita Härkösen Kenraaliharjoituskaan.

Minkälaisia ajatuksia teos tai teema herättävät sinussa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Ihmemörkö, taika-Kaapo ja talvisodan henki

Olin aika skeptinen tasan kaksi viikkoa sitten, kun julistin, etten halua tavata torilla ketään kiekkohuumassa. Edelleenkään en sinne menisi, mutta tuhannet muut pääsivät pulikoimaan suihkulähteissä ympäri maan, kun Suomen jääkiekkomaajoukkue raivasi tiensä kilpailujen kirkkaimmalle pallille. Mörkö löi sisään ja poika tuli kotiin. Kaikkea sitä.
DSC_0174Kun ottelu eilen oli ohi, katsoin kauhulla kadullamme vyöryvää autoletkaa. Koko läntinen Tampere oli hypännyt kieseihinsä ja oli matkalla tukkimaan keskustan kadut. Uni tuli myöhään, kun autot tööttäilivät aamuun saakka. En ole siksi äkäinen, sillä on minustakin hienoa, että Suomi kerrankin saa kiinni karnevaalitunnelmasta. Sitä, kun ei näe, vaikka olisi mitkä vaalit tai minkä tahansa lajin loppuottelu.

Uskomatonta, että suomalaiset pystyvät vuodesta toiseen kaivamaan esiin talvisodan hengen, jonka todellista merkitystä on mielestäni vaikea jäljittää, vaikka on väitetty, ettei se pelkkä myytti ole. Lueskellessani uutisia ja niiden kommenttiosioita selvisi, että tänä vuonna MM-turnauksessa talvisodan hengen uskottiin olevan erityisen kova. Voitto irtosi kuulemma suomalaisella sisulla. Ehkä kyse oli osin tuurista, osin hyvästä joukkuepelistä, mutta siitä olen samaa mieltä, että ei kultamitalia saa vahingossa.

Suomen joukkue henkilöityi lopulta kapteeni Marko ”Mörkö” Anttilaan, kunhan Kaapo Kakkoa oli turnauksen aluksi riepoteltu tarpeeksi uutisotsikoissa. Mörkö luisteli kansan sydämiin otteluissa Ruotsia ja Venäjää vastaan, ja siihen hurmokseen finaalipeli oli vain odotettu kruunu. Vierastan henkilökultteja, mutta on pakko myöntää, että Anttila on sympaattinen ja voittanut kansan puolelleen niin sanotusti oikein. Hän on nöyrä, maanläheinen ja kuulemma myös joukkuen mielestä rakastettava mies. Anttilasta tehty netissä viraalihitiksi noussut Löikö Mörkö sisään -teknoränkytyskin kasvoi jo huvittaviin mittasuhteisiin, sillä kyllähän Mörkö sitten todella löi sisään. Survoi kiekon reppuun vielä monta kertaa biisin julkaisemisen jälkeen.

Haluan aina seistä unelmien ja sorrettujen puolella, ja siksi MM-finaali lopulta onnistui koskettamaan minua. Niin monen nuoren ja aikuisen miehen unelmat toteutuivat, ja altavastaajana koettu Suomi taisteli itsensä voittoon. Pelit eivät olleet läpsyttelyä, vaan viime hetkiin jännitystä tarjoavaa vääntöä niin, että minuakin heikotti.

En edelleenkään halua lähteä torille, mutta on pakko myöntää, että jotakin taikaa Suomen MM-turnauksessa oli. Joukkue kirjoitti tarinan, jota on vähän liiankin helppo rakastaa. Siinä sorretut nousivat kapinaan ja voittivat uskomattomia paholaisia suuren ja lempeän johtajan esimerkillä.

Niin kuin uumoilin, on urheilu silti lopulta leipää ja sirkushuveja, sillä samaan aikaan, kun Bratislavassa katsomo leijui sinivalkoisessa hurmoksessa, valittiin EU-parlamenttiin edustajat, ja niistäkin kahdella – Teuvo Hakkaraisella seksuaalisesta ahdistelusta ja Sirpa Pietikäisellä törkeästä rattijuopumuksesta – on rikostuomio. Leijona-pelaaja Veli-Matti Savinainen totesi ottelun jälkeisessä haastattelussa, että Möröstä pitäisi tulla presidentti. Ei minusta ihan sitä, mutta aika hyvä europarlamenttiedustaja hän voisi olla jo ihan nuhteettomuutensa vuoksi.

Minkälaisia ajatuksia kultahuuma herättää sinussa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

En halua tavata torilla ketään

Suurissa urheilutapahtumissa ei ole mitään järkeä, mistä jääkiekon maailmanmestaruuskilpailut ovat malliesimerkki. Mitä kansa saa, kun kiekko lipuu maaliin?
DSC_0026 (4)Varhaisin jääkiekkomuistoni on hämärä muistikuva vuoden 1995 finaalista, jossa Suomi kukisti Ruotsin. En ymmärtänyt silloin kovin paljon lajista enkä ymmärrä vieläkään, vaikka olen itse asiassa työni puolesta saanut seurata aitiopaikalta sitä, kuinka kiekkohuuma valtaa Suomen.

Jääkiekon maailmanmestaruuskilpailut villitsevät kansan, sillä rehellisyyden nimissä meillä ei ole kovin paljon muuta, mistä iloita. Ainakaan suurella varmuudella. MM-kilpailut kestävät sopivan vähän aikaa, eivät vaadi suurta sitoutumista ja pelitkään eivät kestä ikuisuutta. Katsojaluvuista päätellen otteluiden täytyy olla jollakin tavalla merkityksellisiä, jos sadattuhannet jaksavat käyttää niihin aikaansa.

Jos urheilun merkityksen aikoo perustella kansallistunteen nostattamisella ja Suomen maailmankartalle saamisella, on aiheellista myös pohtia, mitä hyötyä siitä on. Miksi se on oleellista? Voivatko urheilumenestyksen vaikutukset olla niin kauaskantoisia, että niiden voidaan ajatella vaikuttavan Suomen imagoon, viehättävyyteen, matkailuun ja siten myös talouteen?

Olisiko kuitenkin niin, että pohjimmiltaan urheilu on merkityksellistä siksi, että se lisää yleisön tai kansan yhteenkuuluvuuden tunnetta? Kyse ei ole vain jääkiekosta, vaan kaikesta urheilusta ja viihteestä. On kiva pesiä pubissa juomassa olutta ja katsomassa peliä. Saahan elämästä nauttia.

Pubi-illasta tulee kuitenkin helposti tylsä ilman voittohuumaa. Ihmisellä on tarve luokitella asioita, ja siksi on myös oleellista tietää, kuka on paras – sen vuoksi urheilu on olemassa. Siitä huolimatta en ymmärrä, mitä merkitystä voittamisella on yleisölle. Eikö kilpailuista pitäisi saada sama viehätys irti, vaikka mitali jäisi saamatta?

Se, että urheilukarnevaaleissa ei mielestäni ole mitään järkeä, koskee toki myös muita suuria viihdetapahtumia, kuten Euroviisuja. Lopulta olen ikuisuuskysymyksen edessä: Onko missään mitään järkeä? Jos on, niin missä?

Ehkä olen tylsä ja pidättyväinen urheilun halveksuja, mutta en vain yksinkertaisesti pysty tavoittamaan sitä, mitä maailmanmestaruuskilpailut antavat ihmisille. Paitsi leipää ja sirkushuveja, mutta niistä on puhuttu jo antiikin Rooman ajoista asti, joten en viitsi jaaritella niistä enempää, vaikka totuus ei taida olla kovin kaukana. Toukokuuhan on mitä otollisinta aikaa hävittää hallitusneuvottelu- ja vaaliuutiset sankari-Kaapon uskomattomista veiveistä kertoviin urheilujuttuihin.

Yhtäkkiä onkin moni päätös nuijittu huomaamatta läpi. Ja torikin jää lopulta tyhjäksi.

Mitä merkitystä urheilutapahtumilla mielestäsi on? Miksi seuraat urheilua?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Vappumuistoja kakkaavasta teekkarista kotihodareihin

Kirjoitin viime vuonna vapun syvällisestä merkityksestä aina pyhimyksistä työläisten oikeuksiin. Tänä vuonna lähestyn toukokuun ensimmäistä hieman kevyemmin raottamalla parhaimpia vappumuistojani.
vappu 0533Näin kypsissä merkeissä vietin vappua vuonna 2012.

Vanha kunnon vapputori

Kun nyt ajattelen vapputoria, mieleni valtaa lähinnä ahdistus krääsästä, mutta lapsena vapputori tavaroineen oli maaginen paikka, ja muistankin muutaman ikisuosikin: vappupallot, vaahtomuoviset talutusnuoraan kiedotut sisiliskot, kimaltelevat huiskat, keinuvat pellet ja maalatut savikorut. Ja sen, kun vappupalloihin sai vihdoin hankittua muovisen, juuri pallolle tarkoitetun painon, jolla hökötys pysyi nätisti huoneen nurkassa.

Sammunut teekkari

Muistan sateisen vappupäivän, jolloin suuntasimme äitini kanssa torille. Ennen sitä pysähdyimme leikkimään puistoon, jonka liukumäkileikkimökistä löysin sammuneen teekkarin. Säikähdin ja huusin äitini paikalle. Hän herätteli opiskelijapojan lempeästi uuteen päivään, vaikken usko, että hänen aamunsa kovin kirkkaana valkeni.

Perinteinen Koskenranta

Tammerkosken ranta kuuluu vapputorin kanssa samaan kategoriaan: epäuskoon ja ahdistukseen. En enää jaksaisi istua roskameressä ihmismassan keskellä palelemassa ja juomassa lämmintä siideriä, mutta sitäkin olen toki yrittänyt muistaakseni kaksi kertaa.

Kakkaava teekkari

Tarina ulostavasta tupsulakista on ehkä suosikkini kaikessa järjettömyydessään. Naputtelin tietokonettani eräänä vappuna, kun ikkunani alta alkoi kuulua erikoisia ääniä. Kurkkasin alas kadulle, jonka nurmikkoalueella istui kyykyssä haalarihemmo takapuoli paljaana kakalla. Samalla hän oksensi järjettömän kovaa. Itse olisin jo tässä vaiheessa lähtenyt kotiin, mutta kaikkia eivät pienet vastoinkäymiset näytä lannistavan.

Rentouttavat mökkibileet

Parhaimpiin vappumuistoihini kuuluvat mökkivaput, vaikka Suomen sää on hieman armoton niille, sillä kevään eteneminen ratkaisee pitkälti, kuinka järkevää on lähteä palelemaan mökille. Mieltäni lämmittävät keskustelut grillikodassa, kevään ensimmäiset mökkisaunat ja hurjat tanssit nurmella vanhojen hittibiisien tahtiin.

Kyyläystä kotihodareiden kera

Nykyään suosin rauhallisia vappuja hyvän ruoan – esimerkiksi alusta asti itse tehtyjen hotdogien – ja juoman kera. Kuinka ihanan keski-ikäistä, vaikken ole edes kolmeakymmentä! Asun sen verran keskeisellä paikalla, että tyydyn usein kyttäilemään kaupungin vilskettä ja ihmisten riemua. Ja riemuitsenhan minäkin omalla tavallani. Vielä pitäisi jaksaa käydä haalimassa vappuruoat, ennen kuin viimeiset vegemakkarat ostetaan loppuun.

Suosittelen tutustumaan viime vuoden vappujuttuuni. Keskustella saa edelleen sen herättämistä ajatuksista.

Miten sinä vietät vappua? Mikä vappu on jäänyt erityisesti mieleesi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kaikki synnit – kaikki nähty

Jos on nähnyt Ylen Karppi-sarjan (2018), on nähnyt myös Elisa Viihteen uutuuden Kaikki synnit (2019). Turvallisista juonenkäänteistä huolimatta Kaikki synnit on ihan kelpo rikosdraama, joka kuljettaa katsojan vavisuttaviin maisemiin uskonnolliseen pohjalaiskylään.
y4GfbaRoKuva: Elisa Viihde

Mika Ronkaisen ja Merja Aakon luoma Kaikki synnit -sarja on yllättävän ylistetty ammentaakseen vanhoista tutuista elementeistä, jotka jo viime vuonna julkaistu Karppi on koonnut yhden tuotantokauden mittaiseksi rikosdraamaksi.

Lauri Räihä (Johannes Holopainen) ja Sanna Tervo (Maria Sid) keskusrikospoliisista lähtevät työkomennukselle Pohjois-Pohjanmaalle, kun pienestä Varjakan kylästä löytyy rituaalin omaisesti murhattuna kaksi lestadiolaismiestä. Lopulta katoaa vielä kolmaskin mies, jonka kohtalosta Räihä ja Tervo joutuvat myös toimittamaan suruviestin.

Kaikki synnit rakentaa jännityksensä tutuista elementeistä: uskonnosta, uskonnollisesta aivopesusta, taloussotkuista, hyväksikäytöstä ja näennäisen yllättävästä loppuratkaisusta. Sarjan ehdoton vahvuus on se, että päähenkilö Räihä on itse lestadiolaisesta perheestä ja yhteisölle tyypilliseen tapaan hylätty irtautumispäätöksensä vuoksi. Sarja käsittelee pintapuolisesti Räihän omia kipukohtia samalla, kun avataan päähenkilö Tervon elämän kiemuroita, minkä vuoksi jaksot ovat täyteen ahdettuja. Onneksi hyvällä tavalla, sillä kuusijaksoinen sarja ei jää paikoilleen missään vaiheessa.

Räihän omat kokemukset eivät kuitenkaan pelasta Kaikki synnit -sarjaa siltä, ettei se saa oikein mistään otetta. Varjakan talouspohatta puuhaa suurta ostoskeskusta, ilmenee korruptiota ja vahinkoja. Antiteistit vastustavat uskonnollista aivopesua samalla, kun tekevät ilkivaltaa. Silti lestadiolaismiehiä katoaa ja löytyy murhattuna eikä mikään silti näytä liittyvän oikein mihinkään. Näin käy myös loppuratkaisussa, joka on hyytävä, mutta melkoinen pannukakku siihen nähden, mitä viidessä aiemmassa jaksossa on jauhettu. Huvittavaa on se, että ratkaisu muistuttaa erehdyttävästi Karppia: lapio heiluu ja syy kytkeytyy aivan muuhun kuin olettaa olisi voinut.

Vaikka Kaikki synnit ei onnistu tarjoamaan yleisölle mitään uutta, ovat sen käsittelemät teemat tärkeitä keskustelunavauksia. Vielä vaikuttavampi sarja olisi, jos se olisi kirjoitettu pureutumaan yhteen suureen teemaan, kuten hyväksikäyttöön tai uskonnolliseen aivopesuun. Nyt teemarippeistä käteen jää repaleinen kokonaisuus juonenkäänteitä ja ihan mukiinmenevä rikossarja.

Leffalippuarvontaan voi osallistua 15.4.2019 klo 21.00 saakka.

Kiehtooko uskonto sinua rikosdraaman näkökulmana?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Miksi katsot julmuuksia dramatisoituna?

Kun Netflix-maailma on kohissut Madeleine McCannin katoamiseen pureutuvasta dokumenttisarjasta, olen minä kahlannut läpi Yle Areenassa julkaistua, norjalaisen Birgitte Tengsin sadistisesta murhasta kertovaa rikosdokumenttisarjaa. Miksi ihmeessä katsomme jakso kaupalla raportointia tosielämän julmuuksista?
DSC_0560Rikosdokumentteja ja true crime -sarjoja tuotettaneen ja ahmittaneen tismalleen samasta syystä. Uskon nimittäin, että kumpaankin pohjimmainen syy on uteliaisuus. Halu ymmärtää, ei hyväksyä. Tuntea olevansa turvassa, mutta saada jännitystä. Kohdata maailman raakuus. Sitä on paljon mukavampi tutkia peiton alla kuin silmästä silmään. Rikosta penkova uskonee tekevänsä hyvää tai ratkaisevansa mysteerin omalla salapoliisityöllään. Katsoja taas saa eteensä tarinan ja aivopähkinän – jonkun toisen kohtalon kustannuksella, mikä kuulostaa aika surulliselta. Ja onkin sitä.

Birgitte Tengsin isän haastattelua katsoessa tuntuu kuin aika olisi pysähtynyt. Rikoksesta on kulunut lähes 25 vuotta, ja yhtäkkiä tapahtumat ovat käsillä niin kuin ne olisivat eilistä. Niin ne ovatkin omaisille, vaikka katsoja näkee vain jännitysnäytelmäksi puetun kertomuksen, jossa pimeässä puskassa raahataan ruumista ja piinataan hulluuteen saakka epäiltyä vaaleassa kuulusteluhuoneessa. Luojan kiitos, en osaa itse kertoa, miltä omaisista tuntuu, kun kadonneesta tai murhatusta läheisestä tehdään dokumentti, mutta luulen, että haavavertauskuva on siihen erinomainen.

En ihmettele yhtään, että omaiset lähtevät mukaan dokumentin tekemiseen. McCannin dokumentissa tosin ei käsittääkseni nähdä vanhempia, ja Kate ja Gerry McCann ovat ilmaisseet tyytymättömyytensä sisällön julkaisemiseen. Tengsin tapauksessa dokumentissa esiintyy vain isä. Täysin verrannollisia Tengsin ja McCannin kohtalot eivät ole, sillä todistettavasti vain Tengs on murhattu, McCann taas on virallisesti kadonnut. Tengsin tapauksesta on langetettu tuomio, mutta syyllisestä ei silti ole varmuutta. Tapaus on siis henkisesti auki, ja haavan on vaikea umpeutua. McCannista ei ole kuin huhuja ja heikkoja johtolankoja. Olisi ymmärrettävää, että omaiset käyttäisivät kaikki keinot. Entäpä jos dokumentti johtaisi ratkaisuun?

Rehellisesti sanottuna en usko, että toimitettu dokumentti tai true crime -sarja voisi koskaan päihittää poliisityön, mutta dokumentit voivat silti saada aikaan paljon hyvää. Haluan uskoa, että rikosten käsittely herättää keskustelua ihmisten henkisestä hyvinvoinnista, oikeuden menettelyistä, tuomioiden oikeudenmukaisuudesta ja pituuksista.

Parhaimmillaan rikosdokumentit kaikessa surussaan ja julmuudessaan auttavat näkemään, mikä yhteiskunnassamme meni vikaan, vaikka samalla täytyy muistaa, ettei silmittömällä pahuudella ole useinkaan mitään tekemistä inhimillisyyden kanssa, jolloin syiden ja seurausten analysointi on vaikeaa.

Minkälaisia ajatuksia sinulle heräsi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Katsottavaa kevääseen Yle Areenasta: laivaromantiikkaa, huumeita ja retromilleniumia

Jos joskus piti Yle Areenaa turhana ja toivoi sen muuttuvan SVT Playn kaltaiseksi aarreaitaksi, kannattaa kurkata verorahoilla kustannettavaan suoratoistopalveluun uudelleen. On ilo huomata, kuinka paljon laadukasta katsottavaa saa nykyään maksutta. Ota talteen kevään parhaat Areena-katseluvinkit!
msromantic_yleKuvakaappaus Yle Areenan M/S Romantic -sarjan ensimmäisestä jaksosta.

M/S Romantic
Jani Volasen ja Tommi Korpelan käsikirjoittamaa risteilydraamakomediaa ei ole suitsutettu turhaan, sillä enpä muista, milloin viimeksi olisin katsellut näin osuvasti suomalaisuudesta kertovaa sarjaa. Laiva miljöönä on kiehtova ja oivallinen paikka koota yhteen kymmenet tarinat, jotka Volanen ja Korpela ovat kirjoittaneet draamaan sopiviksi. M/S Romanticia katsoessa tuntuu siltä, että katsoisi ihan oikeaa risteilyä, vaikka sarja fiktiota onkin.

Koukussa
Laura Suhosen käsikirjoittaman ja Marja Pyykön ohjaaman Koukussa-sarjan toinen kausi on kaikessa hiljaisuudessa tullut Yle Areenaan, vaikka ensimmäinen kausi palkittiin peräti viidellä Kultainen Venla -palkinnolla. Huumeiden käytöstä – käyttäjistä, alaa tutkivasta poliisista ja ex-pariskunnan sekavasta historiasta – kertova sarja on synkkä ja vähäeleinen, mutta siksi niin kaunis. Molemmat kaudet ovat katsottavissa Areenassa.

Lauran elämää
Jos on vähänkään samanikäinen kuin minä, muistaa varmasti Tuija Lehtisen kirjoihin perustuvan Laura-sarjan (2002–2005), jonka kaikki kaudet ovat saatavilla parhaillaan Yle Areenassa. Yläkouluikäisen Laura Koon (Oona Louhivaara) edesottamuksia ja jännittävältä tuntuvaa maailmaa oli kiehtovaa seurata, kun itse oli vielä alakoulussa. Nyt, kun on kulunut liki 15 vuotta viimeisimmänkin kauden Laura kaupungissa julkaisusta, on aika eittämättä purrut kolmiosaiseen nuortensarjaan. Nostalgiamatka on taattu, kun sarjaan palaa vuonna 2019.

Kuka muistaa Nylon Beatin levyt, julisteet, lantiofarkut, Kemopetrolin hitit, poikien geelitukat ja Slinky-vieterin? Maailman, jossa painoi 90-luvun taakka ja johon toivoa loi uusi vuosituhat.

Onko Yle Areenan tarjonta mielestäsi kehittynyt viime aikoina? Mitä katsot Areenasta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa