Kun yksityinen muuttui julkiseksi – terveystiedot somessa korona-aikana

Maatessani räkäisenä sängyssä mieleeni tulvahtivat lukuisat ”huhhuh, ei ollut koronaa” -päivitykset kera testituloskuvakaappausten. Pandemia ja siitä selviytyminen on teoriatasolla meidän kaikkien yhteinen asia, mutta on silti huolestuttavaa, miten paljon ihmiset jakavat terveystietoa itsestään sosiaaliseen mediaan. Miksi pandemia teki henkilökohtaisesta julkista riistaa? Onko somettava potilas vastuullisempi kuin vaivoistaan vaikeneva?

Terveystiedot ovat Suomessa tarkasti laissa varjeltuja. Niiden käsittelyä rajoitetaan oikeudessa eikä niistä hiiskuta työpaikoilla. Siitä pitävät huolen laki yksityisyyden suojasta työelämässä (759/2004) ja laki sosiaali- ja terveystietojen toissijaisesta käytöstä (552/2019) puhumattakaan siitä, mihin kaikkiin muihin lakeihin terveystiedot liittyvät välillisesti.

Havaintojeni perusteella sosiaalisen median alustat täyttyvät terveyspäivityksistä enemmän kuin aiemmin. Kuvissa on kuumemittareita, nenäliinoja, otteita testituloksista, kokemuksia koronanäytteistä ja teekuppeja niiden onnellisien käsissä, joilla koronaa ei ollut. Ottaen huomioon, kuinka sekä meille some-aikakauden ulkopuolella syntyneille että diginatiiveille korostetaan henkilökohtaisten tietojen salassapitoa ja siihen liittyviä some-rajoja, on erikoista, miten yhtäkkiä onkin normaalia raportoida terveysviranomaisille kuuluvat tiedot sosiaaliseen mediaan ja ottaa jopa kuvakaappauksia Omakanta-palvelusta.

Se, että terveystietojen levittäminen somessa arveluttaa, ei tarkoita sitä, että pitäisin Koronavilkku-sovellusta arveluttavana. Digitaalinen aikakausi luo uskomattoman hienon mahdollisuuden hillitä pandemiaa, mutta sosiaalinen media ei ole henkilökohtaisten tietojen levityspaikka.

Uskon, että terveyssometuksella tähdätään kahteen maaliin: sympatian keräämiseen ja vastuullisuuden todisteluun avoimuudella. Kaikkihan me haluamme huomiota etenkin heikkoina hetkinä, ja silloin on aivan sama, mistä tuutista sitä tulee.

Omien testitulosten riepottelemisen ja vaivojen analysoinnin tarkoituksena taas lienee inhimillisen paniikin hälventäminen ja itsensä puhdistaminen, mikä on toki täysin ymmärrettävää aikana, jolloin paheksunta voi saada valtavat mittasuhteet pienestä yskäisystä tai kasvomaskin kotiin jäämisestä. Veikkaukseni on siis se, että terveystiedoista somettamalla varmistetaan henkilökohtaisten valintojen – kuten esimerkiksi ihmismassoissa liikkumisen – sosiaalinen hyväksyminen. Vaikka korona ei tee kenestäkään ’likaista’, lienee jokaisella tarve vakuuttaa, ettei ole tartuttaja, ’syyllinen’.

Vastuullisuus ei kuitenkaan ole kiinni somesta tai toteudu paremmin vain siksi, että somettaa. Sosiaalista mediaa koskevat totta kai monet vastuullisuuskysymykset myös terveysnäkökulmasta esimerkiksi todenmukaisen tiedon levittämisessä, mutta kun kyse on henkilökohtaisesta terveydestä ja siten mahdollisista tartuntaketjuista, on kaikella sillä, mikä tapahtuu alustan ulkopuolella tosielämässä, paljon suurempi merkitys kuin some-ruikutuksella.

Some on illuusio, ihana ja välillä informatiivinenkin maailma, jossa tehdyt asiat eivät kuitenkaan koskaan muuta tosiasiassa sitä, mitä tapahtuu oikeasti. Se, että kertoo menevänsä koronatestiin, voi olla mielenkiintoista sisältöä, mutta kenenkään naamaan se ei liimaa kasvomaskia eikä pysäytä pärskimistä ulkona tai eristä kotiin.

Mitä mieltä olet terveyssometuksesta? Onko pandemia-aikana vastuullisempaa päivittää someen omasta terveydentilastaan kuin olla somettamatta siitä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Satasia palaa – arkiviikon rehelliset kulut ja ajatuksia varallisuudesta

*Sisältää mainoslinkkejä

Teen töitä enemmän kuin koskaan, mutten omista mitään. Mitä enemmän raadan ja mitä vanhemmaksi tulen, sitä useammin mietin tulevaa ja sen turvaamista. En tiedä, kumpi on enemmän muotia – omistaminen vai elämän turvaaminen –  mutta sijoittaminen tuntuu olevan arkipäivää monelle. Minä vasta opettelen sitä *Nordnetissä samalla, kun yritän pitää arjen kulut pieninä.

raha_ennenaamukahviaeivoi1

Idea tähän juttuun syntyi viime viikon viimeisinä päivinä, joten en ehtinyt edes alitajuisesti muuttaa ostokäyttäytymistäni. Aiemmin blogissani on seurattu talousasioita 10 euron päiväbudjettihaasteessa, toisen arkiviikon kulutuskuvauksessa ja tuhlailuviikolla.

Viikon tuomio

Käytin rahaa maanantaiaamusta perjantai-iltaan yhteensä 143,51 euroa.

Summa koostuu ruokaostoksista ja ulkona syömisestä. En shoppaillut tai ostanut muutenkaan tavaroita. Koska summa kattaa vain arkiviikon, on viikon tuomio huomattavasti rankempi, sillä jo pelkästään lauantaina kulutin rahaa noin sata euroa. Summa tosin sisälsi muun muassa laadukkaan sateenvarjon ja seuraavan arkiviikon ruokatarpeet.

Tavoitteeni on käyttää viikossa rahaa noin 150 euroa, mutta harvoin pysyn siinä, sillä etenkin viikonloput nostavat summaa rajusti. Kärjistäen on päiviä, jolloin en käytä rahaa lainkaan, mutta vastapainoksi on päiviä, jolloin rahaa kuuluu 30–100 euroa. Mitä, jos sen kaiken laittaisikin *säästöön?

Teen suurimman osan ruokaostoksistani Lidlissä, joten otin muutama viikko sitten käyttööni Lidl Plus -sovelluksen. Sovellus taltioi digitaaliset kuitit, mikä helpottaa arkikulujen seuraamista. Toisinaan poikkean myös Stockmannilla, mutta sinne kulutetut summat ovat mitättömiä, sillä ostan lähinnä jogurttia ja hummusta Food Market Herkusta.

Keskusta-asuminen ei ole kasvattanut menojani, vaan päinvastoin! Sen lisäksi, että vuokramme on edullisempi kuin aiemmin, käyn vähemmän kaupoilla asuessani ytimessä. Pakenen yleensä keskustan hälyä suoraan töistä kotiin, kun taas keskustan länsilaitamilla asuessani vaelsin käytännössä kahden ostoskeskuksen ja muutaman marketin ohi, minkä vuoksi ostin usein paljon turhaa tavaraa ja liikaa ruokaa. On helpompi vastustaa houkutuksia, kun niistä tulee arkipäivää.

Rahankäyttöfilosofia

Kulutuskäyttäytymiseni lähtökohtia ovat hyvä olo ja turvallisuus. Talous ei saa mennä miinukselle, ja kaikesta kulutuksesta täytyy tulla hyvä olo. Toki kaikki laskut eivät aiheuta aina ilonpyrskähdyksiä, mutta niidenkin hoitamisesta saa hyvän olon. En murehdi jokaista euroa, vaan saatan tehdä myös turhia valintoja, mutta niidenkin täytyy olla sen verran harkittuja, ettei morkkis kolkuttele heti ovea.

Vaikken ole rikas, olen kuitenkin sen verran onnekas, että voin pohtia yllä mainittuja asioita. Teen päivätöitä ja sen lisäksi minua työllistävät freelancer-projektit, jotka tuovat suhteessa palkkatyöhön moninkertaisesti tuloja, vaikken lisätöitä teekään niin paljon, että voisin – valitettavasti – irtautua päivätyöstä. Suurin syy on se, etten kestä epävarmuutta enkä sitä, että palkkapäivä on kirjaimellisesti ’joskus ja jouluna’.

Turvallisuuteen elämässäni kuuluu myös kenties nurinkurisesti se, että olen tuntenut suurta helpotusta siitä, etten omista mitään enkä ole syytänyt rahojani ’johonkin’, vaikka tottahan ymmärrän, että esimerkiksi asunnon omistaminen on usein säästämistä ja muun muassa rahastot passiivista tuloa. Kallein omistamani asia on järjestelmäkamerani, mutta sehän ei tulevaisuudessa anna minulle mitään, paitsi että välillisesti tietysti ansaitsen rahaa sen avulla.

_MG_12355Kuva: Eeva Kyyrö

Massi on muotia

Rahasta puhuminen on mielestäni yleistynyt somessa. Itse asiassa varallisuus ja sijoittaminen näyttävät jopa arkipäiväistyneen. Rahastot ja voitot vilahtelevat some-postauksissa ja vaikuttavat maailman yksikertaisimmilta asioilta. Vaikka monet puhuvat myös riskeistä, näyttäytyy varallisuuden kartuttamisen narratiivi jokaiselle avoimena mahdollisuuksien aarreaittana.

Empiiristen havaintojeni perusteella somessa rahakeskustelua ovat popularisoineet lifestyle-vaikuttajista etenkin Julia Thurén, jonka Kaikki rahastaNäin säästin kymppitonnin vuodessa -teos (Gummerus 2018) loi ympärilleen suuren fanijoukon, rahakurssin yhdessä Merja Mähkän kanssa ja Ylen podcastin Melkein kaikki rahasta. Somen monimuotoisissa kanavissa sijoittamisesta puhuvat myös Mimmit sijoittaa. Ja tässä oli vasta kaksi esimerkkiä!

Pidän sosiaalisen median tietoista tai huomaamatonta talouskasvatusta kaiken kaikkiaan hyvänä asiana, sillä ainakaan minun aikanani koulussa sitä ei oikeastaan opetettu. Omat evääni olen saanut lapsuudenkodistani.

Asia, joka kuitenkin somen rahapuheessa kiristää vannettani, on retoriikka, jossa toistuu ajatus siitä, että kaikki on mahdollista kaikille. ”Pienenkin määrän voi sijoittaa!” ”Kaikki ovat aloittaneet nollasta.” ”Jokainen säästetty euro on kotiin päin.”

Mutta kun kaikki ei ole mahdollista kaikille. On totta, että pienestä voi aloittaa, mutta aina kaikkein pienintäkään ei ole mahdollista antaa. En kuitenkaan ajattele, että rahapuhetta pitäisi siksi piilotella, mutta aiheen ympärillä käytävän keskustelun ei pitäisi unohtaa sitä, että monelle raha tarkoittaa vain selviytymistä kuukaudesta toiseen, ei osinkoilottelua.

Ammatti ja raha

Pohtiessani raha-asioita kohtaan väistämättä sen tosiasian, että omalla alallani en tule koskaan saavuttamaan päivätyössä niin paljon rahaa, että voisin kutsua itseäni varakkaaksi. Olen omassa elämässäni hyvin toimeentuleva jo nyt, mutta siitä saan kiittää lähinnä hyvää arkisuunnittelua, pieniä kuluja ja velattomuutta.

Mitä sellaista voisin ryhtyä tekemään, että voisin nostaa kovaa palkkaa? Talousala? Ei, liian tylsää, matematiikkakeskeistä ja johtajuusorientoitunutta. Lääkäri? Jo korvavaikku aiheuttaa oksennusrefleksin. Lentäjä? No, en näe moottoritien kylttejäkään, joten Finnairin puikkoihin ei ole asiaa. Oikeustiede? Annan periksi niin helposti, että kaikenlaiset roistot liikkuisivat vapaalla, jos minä istuisin raastuvassa työkseni.

Pitkän harkinnan jälkeen olenkin tullut ammatillisesti siihen lopputulokseen, että oikeastaan ainoa asia, jota himoitsen muilta aloilta, ovat opettajien kesälomat. Eikä ihme, sillä äidinkielenopettaja on vieraista ammateista ainoa, jossa voisin kuvitella työskenteleväni. Vaan eipä se autuaaksi tai varakkaaksi tee.

Varallisuuden kartuttamisen mahdollisuudet

Mielestäni varallisuuskeskustelua leimaa ajatus siitä, että jos perustyö ei tuo rahaa, sitä pitää luoda vaikka väkisin. Onhan se totta, että elämä on mukavampaa, kun on pätäkkää. Ihan vain siksi, että se yleensä tuo turvallisuutta ja vakautta, etenkin jos rahaa on juuri sopivassa määrin, ja se mikä on sopivaa kenellekin, on täysi mysteeri ja jokaisen itse ratkaistava asia. Haluaisinkin sanoa, että varallisuuden kasvattamista ihannoidaan turvallisen elämän vuoksi, mutta totuus voi olla myös toinen. Raha on muotia ja mahdollisuuksia, ei aina vain turvaa.

Kuten kerroin, teen päivätyön lisäksi freelancerina monipuolisesti kirjoitustöitä. Tähän mennessä ylimääräinen raha on kulunut matkusteluun, yleiseen huvitteluun, tavalliseen elämiseen ja huomaamattomaan arjen luksukseen tai sitten olen makuuttanut niitä aikani sivutilillä. Käytännössä raha on siis valunut johonkin tai vaihtoehtoisesti nukkunut bittiavaruudessa. Ei kuulosta kovin järkevältä, eihän?

Olen kieltämättä ajatellut, että niin kauan kuin en ole kokopäiväisesti unelmatyössäni, on minun turha ajatella rahasta sen syvemmin. Mutta minähän olen kohta 30-vuotias, ja pätkätyöelämä on todellisuutta monelle vielä moninkerroin vanhempanakin.

Sekin täytyy myöntää, että sijoittaminen ei koskaan aiemmin ole tuntunut asialta, johon minulla voisi olla kosketuspintaa. En totisesti ole niitä pörssinaisia, jotka kertovat naistenlehtien palstoilla unelmasalkuistaan, sillä minulle riittää turvallinen rahasto, ja ehkä joskus saavutan todellisen turvan – ja varauden – sen avulla. Roposeni lepäävät siis tästä eteenpäin *Nordnet Ab:ssa, joka on Pohjoismaissa maissa toimiva ruotsalainen nettipankki ja osake- ja rahastovälittäjä. En ole rahastonero, mutta jostakin on aloitettava.

Vaikka tuntematon pelottaa, totta on kuitenkin se, että henkinen pääoma harvemmin sellaisenaan elättää ihmisen, ellei sitä realisoi. Ja vaikka elämässä tärkeimpiä ovat sydämen asiat, ei niitä voi käyttää valuuttana. Siksi pieni siivu rinnasta kannattaa säästää talousasioille.

*Avaa maksuton asiakkuus Nordnetiin

Mitä sinä ajattelet rahasta ja varallisuudesta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Me emme olleetkaan turvassa

Runollisesti alkanut viikko muuttui hetkessä todelliseksi hysteriapommiksi, kun Suomi-neidon uumaan iskeytyi voimalla koronakauhistus. Kiinassa viime vuoden lopussa alkunsa saanut virus oli päässyt livahtamaan helman ali ja tunkeutumaan rungon kaikkiin osiin varpaista kainaloon ja nuppiin saakka. Eikö kaukaisen Pohjolan neidon pitänyt aina olla turvassa?
coronavirus-4817450_1920Kuva: Pixabay

Tiedän, että ihmiset ovat kyllästyneitä keskustelemaan koronasta (COVID-19) niin tarpeellista kuin se tässä tilanteessa onkin. Haluan silti jakaa muutaman ajatuksen olutmerkin kanssa yhteen soivasta viruksesta, sillä toivon tervettä keskustelua aiheesta.

Ensiksi on tosin pakko todeta, että blogikirjoitukset aiheesta eivät välttämättä ole sitä, mitä koronaepidemia kaipaa.

Pandemiaksi paisunut epidemia kaipaa faktoja ja järkevää ja nopeaa tiedottamista. Ei lietsontaa tai terveyteen, biologiaan tai hoitoon liittyviä mielipiteitä. Ilmiöstä keskusteleminen on kuitenkin tervetullutta ja kuuluu yhteiskuntaan, joka perustuu vapaalle keskustelulle.

Tulevat uutisimmuunit?

Minua häiritsee koronakeskustelussa muutama mediaan ja yhteiskuntaan liittyvä seikka.

Ymmärrän, että tilanne on vakava, ja perjantaina 13.3. Suomen on kerrottu olevan lähellä epidemian kynnystä. Koronasta on puhuttu pitkään epidemiana ja jopa pandemiana, joka tarkoittaa maailmanlaajuista epidemiaa, mutta Suomessa epidemia saavutetaan vasta lähiaikoina.

Uutissivut kirkuvat koronauutisia, jotka saavat yleisön ahdistumaan ja huolestumaan, mutta myös turtumaan. Mitä tapahtuu, jos muuttuu immuuniksi uutisoinnille? Minkälaisia seurauksia on sillä, jos uutiset muuttuvat ahdistuspuuroksi ja kuihtuvat kasaan?

Toivon iltapäivälehtien vähentävän sensaatiohakuisuuttaan, sillä epidemia ei ole oikea aihe rahastaa ja revitellä. Tiedotusvälineiden täytyy tukea todelliseen tietoon perustuvaa viestintää, mutta säilyttää silti keskusteleva ote.

Kun puhutaan terveydestä, oikeasti myös elämästä ja kuolemasta, on kuitenkin oltava äärimmäisen varovainen. Moni on jo parantunut koronasta, mutta tervehtyneistä ei juuri kerrota, minkä arvelen johtuvan yksityisyydensuojan lisäksi siitä, ettei vääriä mielikuvia haluta luoda tai antaa mahdollisuutta sille, että terveeksi diagnosoitaisiin vielä sairas ihminen.

Uutistulvan ja mustaksi väritettyjen otsikoiden keskellä hämärtyy helposti todellisuudentaju. Mikä on turvallista? Jos maasta ei saa poistua ja on suositeltavaa pysyä kotona, täytyykö ulkona käymisestä tuntea syyllisyyttä?

Kauhukorona

Koska korona on vierasperäinen sana, on se omiaan lisäämään pelkoa. Kaikki tuntematon ja vaikeasti käsitettävä pelottaa. Vaikka lintu- ja sikainfluenssat olivat vaarallisia – elleivät jopa koronaa tappavampia – olivat ne ymmärrettävämpiä kuin ei mitään suoraan tarkoittava korona, joka tuo mieleen sen mukavan oranssin olkkosen lisäksi dystopioissa salaman lailla leviävät salaliittovirukset.

Riskiryhmät ja etätyöeliitti

Korona uhkaa erityisesti riskiryhmiä. Riskiryhmäpuhe uutisissa keskittyy usein vain vanhuksiin ja vakavasti sairaisiin, mikä on ymmärrettävää ensinnäkin tiedon käsittelyn vuoksi ja toiseksi paniikin vähentämiseksi. Stereotyyppien käyttäminen on kuitenkin aina vaarallista. Jos riskiryhmä rajataan koskemaan vain tiettyä kansanosaa, on riskiryhmäpuheen ulkopuolelle jäävän riskiryhmän sairastuttaminen varomattomuuden vuoksi helpompaa.

Ratkaisuksi koronatilanteessa on tarjottu etätöitä. Kuinka varma ja helppo ratkaisu! Paitsi, että etätöitä voi tehdä vain osa työväestöstä, ja yleensä juuri ne, jotka ovat vähiten muiden ihmisten kanssa tekemisissä työskennellessään suljetuissa toimistoissa ja lasikattokonttoreissa.

Etätyökeskustelusta kirjoitti osuvasti Ylelle Heikki Valkama, jonka mukaan etätyö on ”paremman väen” mahdollisuus. Bussit eivät kulje ilman kuskia eikä luuta lakaise ilman moppaajaa. Asiakkaat eivät voi valmistaa itse ruokiaan ravintolassa eivätkä kauppojen hyllyt täyty itsestään.

Suurin niistä on terveys

Minua huolettaa, mutta on myös pakko myöntää, että olen katkera – ja se hävettää minua. Olen katkera siitä, miten vaikeaksi elämä ainakin näennäisesti muuttuu ja miten kesälomani on jo nyt tuhoon tuomittu. Miten en näe kirsikkapuita Tukholmassa enkä herää saariston aamuaurinkoon laivalla. Tunteet lienevät tuttuja kaikille, jotka menettävät vapautensa ensimmäistä kertaa.

Tärkeintä on kuitenkin terveys, ja se menee aina kaiken edelle.

Elämä sotien jälkeen

Koronapandemian terveisten ydin yleisterveyden ilosanoman lisäksi koto-Suomessamme lienee turvan ja vapauden tunteessa.

Emme ole ikuisesti turvassa, vaikka niin on ollut helppo uskoa. Ei vain koronatilanteessa silloin, kun se oli kaukainen pöpö jossakin kiinalaisen torin laidalla, vaan kaikkien tautien, maailmanpoliittisten muutosten ja kriisien keskellä. Emme voi tuudittautua siihen, että katselemme kriisejä ja epidemioita aina kaukaa. Katsos, nykyään tänne Pohjolaankin pääsee muuten kuin jalan ja jäätyneen lahden yli hiihtämällä.

Toinen maailmansota ei ollut kansakuntamme viimeiseksi jäänyt kriisi, mikä unohtuu välillä itseltänikin. Historian opetus on koulussa hyvin sotakeskeistä, joten ei ihme, että moni huokaisee helpotuksesta, kun sulkee oppikirjansa vuodesta 1945 kertovan luvun jälkeen – ohi on ja hyvin pyyhkii. Sotapelottelun jalkoihin jäävät todelliset uhat, ja ilmastonmuutos ei ole niistä ainoa.

Vapaus on ainut, mitä käteen ei jää

Yhteiskuntamme ydin on aina ollut vapaus niin kauan kuin muistamme. Meillä on ollut vapaus liikkua niin kotimaassa kuin ulkomailla. Meillä on ollut vapaus ostaa elintarvikkeita ilman säännöstelyä. Meitä ei ole rajoitettu kuin perustuslailla, ja sekin on Suomessa inhimillinen ja järkeenkäypä.

Kun tänä keväänä karanteeneista, koulu- ja työpaikkasuluista ja matkustusrajoituksista tulee totta, joudumme kohtaamaan sen, miltä vapauden menettäminen tuntuu. Miltä tuntuu, kun auktoriteetti sanelee, mitä voimme tehdä? Sen kohtaaminen on silmiä avaava kokemus ja saa meidät toivottavasti tekemään töitä entistä terveemmän ja tasa-arvoisemman yhteiskunnan puolesta. Sitten, kun koronatuhot on korjattu.

Historian oppikirjassa vuoden 1945 jälkeen tulee aina luku jälleenrakentamisesta. Rankkaa oli, mutta kyllä kannatti. Sillähän me ratsastamme edelleen, joten siihen lienee hyvä tuudittautua myös tulevassa terveyden ja talouden toipumisoperaatiossa.

Tänään työn voi aloittaa jo käsiä pesemällä.

Minkälaisia ajatuksia koronaepidemian mediarepresentaatio herättää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Näistä asioista sain hyvän mielen vuonna 2019

Kerroin jo pari viikkoa sitten, mistä pahoitin mieleni viime vuonna. Sain loistavan kommentin, jossa kummasteltiin sitä, miksi esiin nousee aina mielensäpahoittaminen, kun yhtä tärkeää on mielensähyvittäminen. Tässä tulevatkin aiheet, joista sain hyvän mielen vuonna 2019!
thought-2123970_1920Kuva: Pixabay

Monimuotoista elämää näyttävät some-kanavat

Luin juuri Helsingin Sanomien jutun (2.1.2020) Kaksi äitiä ja kaksoset  -Youtube-kanavapariskunnasta Ellasta ja Susannasta, joiden videoblogia seuraan säännöllisesti. Ihanan aurinkoinen artikkeli tavallisesta perheestä muistutti minua siitä, mikä Youtubessa tai missä tahansa muussa some-kanavassa on niin mahtavaa: elämän monimuotoisuus. En viittaa tällä vain sateenkaariperheisiin, vaan ihan kaikenlaiseen arkeen ja tapaan olla ihminen. Siksi seuraan paljon sisältöjä, jotka eivät millään tavalla linkity omaan elämääni, kuten perheellisiä, aivan eri-ikäisiä ja tyystin toisenlaisissa ammateissa työskenteleviä ihmisiä.

Minusta olisi tervettä, että kaikki kuluttaisivat tosissaan tai edes hetken mielenkiinnosta sellaisia media- ja some-sisältöjä, jotka eivät ole omaa elämää lähellä. Veikkaan, että silloin myös negatiivinen kommentointi vähenisi. Toinen arvaukseni on, että me olemme viimeinen sukupolvi, joka ongelman parissa joutuu painimaan. Vai mahtaakohan ahdasmielisyys poistua koskaan?

Instagram-tarinat

Haluan nostaa toisena vuoden kevyenä ilontuojana esiin Instagramin tarinat, joiden suosio näyttää empiiristen havaintojeni perusteella kasvaneen. Ainakin minun lähipiirissäni monet ovat uskaltautuneet niitä tekemään, ja se on mahtavaa! Vaikka Instagramin tarinasisältöjä eli minivideoita voi silotella siinä missä mitä tahansa muuta sisältöä, ovat ne myös oiva tilaisuus näyttää elämää sellaisena kuin se on. En menisi syyttämään somea ihan kaikista paineista, mitä ihminen voi itselleen haalia, mutta rosoisen elämän näkeminen taitaa kuitenkin olla ihan tervettä ja ulkoisia paineita laskevaa peruskiiltokuvien keskellä. Ainakin sotkuista kotia on helpompi näyttää minivideolla kuin ikuistaa kauniisiin kuviin.

Jääkiekon MM-kulta

Menin julistamaan aika mahtipontisesti, että minua ei torilla nähdä. Ei totisesti nähty, mutta monet muut siellä tavattiin toukokuussa. En vieläkään oikein sulata urheilua kovin yksioikoisena toimintana, vaan yritän edelleen pohtia, mikä sen rooli leipää ja sirkushuveja -yhteiskunnassa on. Olin silti onnellinen pelaajien puolesta MM-kultapelin jälkeen, ja kai voitto teki jollakin tavalla hyvää kansakunnalle. Ehkä huomiseen on taas vähän helpompi uskoa. Kunnes on taas uusi toukokuu. Nimittäin seuraaviin vuosiin on turha odottaa voittoa, sillä sehän ei tule kello kaulassa.

Kauppojen kehittyminen

Voi sitä aikaa, kun R-Kioski oli illan ainoa toivo, viimeinen soturi! Hetki sitten lähi-Ärrämme sulki ovensa viimeistä kertaa, eikä ihme, sillä tienoo on täynnä pieniä marketteja, jotka pitävät liukuovet auki yhteentoista saakka. Jonkun mielestä varmasti perinteet ovat pilalla, kun pikkukioskit käyvät elinkamppailua jättejä vastaan, mutta minun mielestäni nykyaikana on pystyttävä tarjoamaan palvelua mahdollisimman monipuolisesti laajoilla aukioloajoilla. Onkin ollut ilo huomata, että viime aikoina palvelua on saanut entistä kattavammin myös pyhäpäivinä, sillä kaikkien arki ei kalenterin punaisia pallukoita katso.

Aukioloaikojen laajentumisen lisäksi olen iloinnut kaikkien kauppojen valikoimien laajentumisesta, sillä kyllä lähikaupasta pitää voida ostaa muutakin kuin makkaraa ja maitoa. Samaan aikaan toivon kuitenkin, että erikoisliikkeet säilyvät, mutta veikkaan, että kaikkea ei voi saada – täyden palvelun lähikauppoja, edullisia marketteja ja suloisia pikkuliikkeitä.

Tasa-arvoinen eduskunta

Oikeastaan on vähän typerää edes ottaa eduskunnan sukupuolijakaumaa esiin, sillä lähtökotaisesti sukupuolella ei pitäisi olla merkitystä. Vuonna 2019 aloittaneesta eduskunnasta 47 prosenttia on kuitenkin naisia, mikä on enemmän kuin koskaan aiemmin. Vaikka toivon, ettei sukupuoli liittyisi mitenkään päätöksentekoon missään suhteessa, kertoo naisedustajien määrän kasvaminen mielestäni yhteiskunnan tasa-arvoistumisesta ja yhtäläisten mahdollisuuksien tunnustamisesta, sillä voimme vain muistella ja arvailla, millainen oli se Suomi, jonka eduskunnasta naisia oli 5,5 prosenttia.

Ilmastonmuutostietoisuuden kasvu

Vuoden 2019 koostetta on mahdotonta tehdä ilman, että nostaa esiin ilmastonmuutoksen. Uskon, että aiheesta on sanottu jo niin paljon, etten tiedonjyvästeni kanssa halua alkaa huikennella, mutta on pakko todeta, että vaikka asiat muuttuvat hitaasti, on ollut ilo huomata, miten ilmastonmuutostietoisuuden kasvu on vaikuttanut moniin jo arkitasolla. Kierrättäminen ja ekologinen liikkuminen kasvattavat toivottavasti suosiotaan entisestään, mutta jo se, että ottaa asioista selvää, kiinnostuu ja haluaa ymmärtää, on askel parempaan. Suuret päätökset tehdään niin kaukaisella tasolla, että siinä ei yhdellä biopussilla ole hirveästi sanottavaa, mutta silti on aina parempi tehdä ekologinen valinta kuin jättää tekemättä.

Saatamme tässäkin asiassa olla viimeinen sukupolvi, joka joutuu edes opiskelemaan ekologista elämää. Ei mene kauaa, kun se on jo lapsuudesta tuttua arkea joillekin. Ennen kaikkea siksi, ettei ole muuta vaihtoehtoa.

Tätä juttua kirjoittaessani huomasin hyvin, kuinka vaikeaa mielensähyvittämisestä on kirjoittaa. Oli nimittäin melkoinen työ keksiä asioita, jotka aidosti ilahduttivat!

Mikä sinua ilahdutti viime vuonna? Jos ilonaiheeni herättivät ajatuksia, kommentoi juttua alla.

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Näistä aiheista pahoitin mieleni vuonna 2019

Ideointi ei ole vaikeaa, mutta ihan jokaisesta mielensäpahoittamistilanteesta ei saa kokonaista juttua aikaiseksi. Vuoden aikana ehtiikin kertyä melkoinen määrä aiheita, jotka ärsyttävät, mutta eivät sentään eheän tekstin verran. Lue, ärsyynnyitkö vuonna 2019 samoista aiheista kuin minä!
ennenaamukahviaeivoi_annaPääministerin myyjätaustalle irvaileminen. On huolestuttavaa, jos sitä, että pääministeri Sanna Marin on ollut töissä Sokoksella, pidetään yleisesti erikoisena. Minusta kassatyötä kummallisempaa olisi se, ettei olisi tehnyt politiikan ulkopuolisia töitä lainkaan. En myöskään pidä siitä, että keskusteluissa puhutaan asiakaspalvelutyöstä hanttihommana, sillä monimuotoisten työtehtävien halveksunta yhteiskunnassa ei ole tervettä, vaan tietynlaisen hierarkian ja luokkien rakentamista.

Ehdottomuus keskusteluissa. Minusta on turha ottaa osaa keskusteluun, jos ei voi perustella kantaansa muuten kuin jankuttamalla. Aina on nimittäin mahdollista olla myös hiljaa. Se, ettei ole valmis perustelemaan mielipiteitään, ei ole jonkin asian takana seisomista, vaan argumenttien heikkoutta.

Seksistiset nettikommentit. On hyvin huolestuttavaa, että nettijutut keräävät julkiseen kommenttikenttäänsä luonnossa maksamiseen ja ulkonäön arvostelemiseen liittyviä kommentteja – ja nämäkin mainitut aiheet ovat vain murto-osa alentavien kommenttien pääsanomista. Kaikista järjettomimpänä ja samaan aikaan surkuhupaisana pidän sitä, että useat tekevät sen omilla kasvoillaan. Se ei ole suoraselkäistä, vaan kertoo siitä, ettei kaikki taida olla ihan kunnossa.

Iskelmän Aamuklubin Sukupuolten taistelu -radiovisailu. Olen kuullut monesti olevani tylsä paasaaja ja ’inhottava femakko’ puhuessani sukupuoliin liittyvistä rakenteista ja vallankäytöstä. Siksi, etten jaksa tapella aiheesta, olen jättänyt sen sivuun blogista. Nyt, kun työpaikalla on soinut Iskelmä aamusta alkaen, en enää voi olla hiljaa, sillä olen järkyttynyt syvästi kanavan aamushow’hun kuuluvasta Sukupuolten taistelu -tietokilpailusta.

Aina on mahdollista painaa asioita villasella, mutta joskus niihin on myös puututtava. Vaikka joku olisi niin sanottu hauska vitsi, on sen toistaminen myös aina jonkin rakenteen ylläpitämistä. Iskelmä kuvailee Sukupuolten taistelua kisaksi, jossa ”miehet ovat miehiä ja naiset naisia”. Arkiaamuisin käytävässä kilpailussa esitetään aina kolme kysymystä, jotka ”liittyvät vastakkaista sukupuolta koskeviin aihealueisiin”.

Sukupuolten taistelu ei ole hauska kilpailu, vaan visa, joka valitettavasti viittaa siihen, ettei kanavalla tunneta sukupuolten monimuotoisuutta tai sukupuoleen perustuvan vallan toisintavia rakenteita.

Some-tykkäämisten ja -kommenttien vaikutus. En haluaisi myöntää tätä, mutta joudun toteamaan, että tykkäämiset, kommentit ja lukijamäärät vaikuttavat minuun. Kun lukijoita lähtee tai kommenttikenttä pysyy kuolleena, en voi välttyä miettimästä syytä. Se kuuluu kai ihmisyyteen ja siihen, että loppujen lopuksi kaikki haluavat hyväksyntää, vaikka kuinka seisoisi kirjoitustensa takana

Yhteisiin asioihin osallistumattomuus ja se, ettei ole valmis antamaan omistaan. Meiltä on varastettu pesutuvasta ohjelman pyörimisen aikana jo muutaman kerran pesuainepurkki. Se on aika erikoista talossa, jossa oletettavasti jokaisella pitäisi olla mahdollisuus hankkia oma pesuainepaketti. En toki muiden taloudesta tiedä, mutta oletan näin. Kaiken huippu on ollut se, että kerran pesuainetta ei varastettu, vaan sen loput lantrattiin, jolloin jäljelle jäi tehotonta litkua.

Meitä muutaman putelin vohkiminen ei kaada, mutta se tekee surulliseksi. Se kertoo yhteisöstä, jossa kaikki kyllä kelpaa, mutta mitään ei voi antaa. Me olemme luovuttaneet yhteiskäyttöön tuotteita, kuten tuoneet yleisten tilojen vessaan paperia, ja selvittäneet jumiin jääneen pesukoneen vyyhtiä. Vaikka jotakin ei omistaisi, ei tarkoita sitä, ettei siitä voisi pitää huolta. Kaikelle ei myöskään tarvitse aina saada vastinetta.

Palkan saaminen teksteistä, jotka ovat kieliopiltaan ala-arvoisia. Aivan varmasti minunkin jutuissani on virheitä, ja toisinaan rikon kieliopin rakenteita tarkoituksella. Kirjoitusvirheet, kuten lyöntivirheet tai pilkuttamattomuus, eivät kuitenkaan ole teho- tai ilmaisukeino, vaan ne kertovat ainoastaan siitä, että lisäoppi on tarpeen. Jos kirjoittaa ammatikseen rahapalkkaa vastaan missä tahansa työssä mitä tahansa tekstejä, on mielestäni pystyttävä virheettömään kieleen, jossa perusrakenteiden lisäksi on saavutettu edistynyt taso.

Raha ratkaisee aina lopulta kaiken, mutta silti sitä ei olla valmiita antamaan. Yllätys! En elä kuplassa, jossa rahalla ei olisi roolia tai jossa kuvittelisin, että vaihdantatalous riittää pitämään pyörät pyörimässä. Raha ratkaisee kaiken, eikä sitä pääse kukaan pakoon. Omassa elämässä se tuntuu pahalta silloin, kun syntyy ristiriita, jossa työntekijälle ei olla valmiita maksamaan tietyntasoista palkkaa tai lainkaan sitä, mutta työtehtävän vaatimustaso on viritetty äärimmilleen. Tämä ei ole kauhukuva, vaan arkipäivää työnhakupalstoilla.

Suostumalla riistotyöhön tekee hallaa yleiselle palkkatasolle, mutta samaan aikaan on tiedostettava, ettei ongelmaa voi kuitata yhdellä virkkeellä. Aina työstä ei nimittäin ole mahdollista kieltäytyä.

Mistä sinä pahoitit mielesi kuluneena vuonna? Kerro halutessasi myös oma mielipiteesi esiin nostamistani aiheista.

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

10 asiaa, joita arvostan Suomessa

Kun oma arki on tasaista, ei kovin usein tule edes miettineeksi niitä pieniä asioita, jotka tekevät Suomesta Suomen. Meillä on huippuluokan koulutusjärjestelmä ja valtavasti osaamista sairaanhoidossa, mutta yhtä tärkeitä ovat arkiset asiat, joihin suomalaisina olemme etuoikeutettuja.
DSC_00551. Flunssa on riepottellut minua pitkin viikkoa, ja olen ollut palkallisella sairauslomalla, johon olin oikeutettu ilman lääkärikäyntiä, luottamuksesta. Minulla olisi myös ollut mahdollisuus ilmaiseen työterveysvastaanottoon.

2. Tänään olen nukkunut koko päivän, sillä olen palkallisella arkipyhävapaalla.

3. Olen syönyt ravitsevaa ja puhdasta ruokaa, koska minulla on mahdollisuus hankkia sitä monesta eri lähikaupasta. Voin myös valita luomua tai lähituotettua.

4. Kävelin eilen myöhään illalla kotiin sateessa. Taapersin pitkin suvannon rantaa ja oikaisin puiston läpi tapojeni vastaisesti. Arvostan sitä, että Suomessa on mahdollista kävellä yksin naisena pimeällä kotiin ilman, että on akuutisti pelättävä vaaraa, vaikka samaan aikaan olen huolissani turvallisuustilanteesta, enkä kannusta ketään uhkarohkeuteen, vaan kulkemaan aina valaistuja reittejä, joilla kulkee myös paljon muita.

5. Saan työskennellä tasa-arvoisessa ympäristössä ja olla tekemisissä freelancerina yhteistyökumppaneiden kanssa, joita yhdistää halu tehdä töitä paremman yhteiskunnan puolesta.

6. Arvostan sitä, että saan sellaista palkkaa työstäni, että voin maksaa sillä kaikki menoni ja vielä hemmotella itseäni. Jos työelämältä menisi pohja, olisin oikeutettu työttömyysturvaan. Toivoisin, että kaikki liittyisivät työttömyyskassoihin ja ammattiyhdistyksiin.

7. Olen onnellinen siitä, että kotini ikkunoissa on tuplalasit, ja vuokralaisena minulla on maksutta oikeus saada korjauksia asuntooni. Arvostan myös yhteistä pesutupaa, ja toivon, että ne yleistyisivät taloyhtiöissä uudelleen.

8. Koska ulkona liikkuminen yleisesti ottaen on turvallista, on myös mahtavaa, että voin ulkoilla puhtaassa luonnossa yksin milloin tahansa ilman, että tarvitsee pelätä mitään – ihmisiä, eläimiä tai luonnonvoimia. Ulkoilu on maksutonta, eikä erillinen liikuntakeskusjäsenyys ole välttämätön.

9. On etuoikeutettua matkustaa turvallisesti – siis sen lisäksi, että  se ylipäätään on taloudellisesti mahdollista. Voin käydä maailman mittakaavassa yllättävän uniikilla risteilyllä, mutta voin myös hypätä turvallisen, kotimaisen lentoyhtiön siiville lentäessäni toiseen maanosaan. Siitä, onko se järkevää, voi olla monta mieltä. Olinpa missä tahansa, on minulla turvanani diplomaattinen edustusto.

10. Arvostan puhdasta vettä. Se ei ole vain abstrakti käsite, vaan arjen käytännön asia. Voin milloin tahansa juoda hanasta vettä niin kauan, että jano tyrehtyy. Voin kylpeä ja olla varma, että huikealla paineella tuleva kuuma vesi ei lopu. Siihen nähden vesimaksut, joita meiltä ei muuten edes erikseen veloiteta, ovat mitättömiä.

Suomi on turvaa ja taloudellista vakautta, vaikka samaan aikaan on muistettava, ettei elämä kohtele kaikkia samalla tavalla. Siksi Suomen on oltava myös välittämistä ja sellaisten ratkaisujen tekemistä, että tätä omituisen muotoista maatilkkua voi kutsua myös seuraavat vuosisadat hyvinvointivaltioksi.

Onnea, Suomi 102 vuotta!

Mitä sinä arvostat Suomessa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Kuuluuko rikollisen mieli televisioon?

Rikollinen mieli antaa ensimmäistä kertaa dokumenttisarjassa äänen rikoksesta tuomituille. Pahimmillaan sarja polkee uhrin kohtaloa ja muistoa sekä omaisten tunteita, ja parhaimmillaan se voi avata keskustelun moraalisista valinnoista ja oikeuden toteutumisesta.
rikollinenmieli_tv-sarja.JPGTelevisiossa pyörii lähes tauotta jokin kotimainen rikosdokumenttisarja. Viimeisimpänä on alkanut Rikoksen anatomia TV5:llä. Yhteistä perinteisille rikosdokumenteille on se, että niiden kerrontatapa on neutraali ja juontajavetoinen – ollen aina kuitenkin uhrin puolella. YLEn Kadonneet-sarjassa on myös suoraan haastateltu kadonneiden omaisia, joista jotkut ovat myös tienneet rikoksen olevan mahdollinen vaihtoehto katoamisen taustalla.

Rikollinen mieli on tiettävästi ensimmäinen suomalainen dokumenttisarja, joka kerrotaan tuomitun näkökulmasta. Jaksojen käsittelemien rikostapausten elossa olevat uhrit ja uhrien omaiset ovat pettyneet siihen, ettei sarjan julkaisusta kerrottu heille etukäteen (IL 10.10.2019). Tiedottaminen tuskin on ainoa syy mielipahaan. Miltä tuntuu, kun äänen saa se, joka on jo vienyt kaiken?

Omaisten tilanteeseen on mahdotonta asettua, vaikka kuinka kuvittelisi kauheuksia mielessään. Kukaan ei voi tietää, miltä omaisen kokema kaltoinkohtelu tai omaisen menettäminen rikoksen uhrina tuntuu, jos sellaista ei ole kokenut.

Se, mitä Rikollinen mieli haluaa sanoa, on epäselvää. Ymmärrän, että idean kaltaisia konsepteja luodaan, sillä ne ovat yksinkertaisesti myyviä kaikessa järkyttävyydessään. Sanomaan se ei kuitenkaan anna vastausta. Haluaako Rikollinen mieli ymmärtää kohdettaan, jakaa uutta oikeutta vai vain kauhistuttaa?

Kyseenalaisinta sarjassa onkin ajatus oikeasta ja väärästä. Ajattelen lähtökohtaisesti, että kaikilla on oikeus tulla kuulluksi, mutta koska sarjassa esiintyvät henkilöt on jo tuomittu rikoksistaan, ovat he myös saaneet oikeuden puolustautua. Jos asia siis on jo oikeudenmukaisesti loppuunkäsitelty, miksi juuri tuomitulle annetaan uusi mahdollisuus, jota ei kuitenkaan voida enää uhrille tarjota? Muuttuisiko tilanne paremmaksi, jos myös omaisia tai uhria kuultaisi? Miltä näyttäisi sarja, joka kertoisi kahdenlaisen näkökulman tapahtumista? Antaisiko se myös oikeuskäsittelystä vääristyneen kuvan ja kuka silloin totuutta arvioisi?

Rikollisen mielen käsittelytapa määrittää sen, onko sarjan tarkoitus ainoastaan kohahduttaa vai voiko se jopa laajentaa aiheeseen liittyvää yhteiskunnallista keskustelua oikeudesta ja moraalista. Se nähdään tiistaina 29.10.2019 klo 20, kun sarja alkaa YLE TV1:llä.

Aiotko antaa Rikolliselle mielelle mahdollisuuden? Kuuluuko rikollisen päästä ääneen televisiossa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

9 näkökulmaa, joita en ymmärrä vauvakatokeskustelussa

Syntyvyyskeskustelun suurin ongelma on se, että argumenteissa ihminen pelkistyy itsekkääksi pelkuriksi ja henkilöityy naiseen. Kyllä kuulemma kaikki oli ennen niin paljon paremmin. Vai toimiko ihminen vain pakon edessä? Mikä ylipäätään on syntyvyyden luonnollinen aste?
DSC_01533

Miksi syntyvyyskeskustelussa puhutaan vain naisista?

Lähes kaikkia lukemiani ja tässäkin jutussa esittelemiäni argumentteja yhdistää se, että niissä puhutaan vain naisista. On totta, että fyysisistä syistä naisen rooli on suurempi käytännön synnyttämisessä, mutta tiettävästi Neitsyt Marian jälkeen kukaan ei ole tullut yksin raskaaksi. Ja Mariankaan olemassaolosta ei ole vedenpitäviä todisteita. Jos puhutaan vain naisista, syntyy kuva, että ongelma on yksin naisten syytä.

Voiko laskenut syntyvyys todella johtua itsekkyydestä?

Itsekkyysargumentti saa minut kiehumaan. Pahimpia kommentteja ovat ne, joissa kohkataan siitä, kuinka naiset haluavat käydä salilla, matkustella ja juoda viiniä. Jälleen kerran kysyn, missä ovat keskustelun potentiaaliset isät. Sitä paitsi ei kai elämä lapsen kanssa niin kurjaa ole, että se estäisi urheilemisen, matkailun ja satunnaisen viininmaistelun. Rahaa kyllä palaa lapseen varmasti paljon, mutta tuskin kukaan laskee menetettyjä viinilaseja vanhemmuutta pohtiessaan.

Eikö lapsen hankinta nimenomaan itseä varten ole itsekästä?

Päätös yrittää saada lapsia – ei hankkia – on henkilökohtainen eikä sitä tarvitse perustella, vaikka etenkin keskustelu ympäristövaikutuksista voi olla aiheellista. En kuitenkaan halua puuttua kenenkään omaan tahtoon tai kehoon. Jos sanotaan, että lapsettomuus yhteiskunnan kannalta on itsekästä, eikö itsekkäämpää ole luoda uusi elämä vain itseä varten? Niinhän ennen tehtiin. Jonkun piti sytyttää päre ja niittää pelto vielä senkin jälkeen, kun jälkipolvet olivat nukkuneet pois.

Ajaako pelko todella primitiivisen halun ohi?

Keskusteluissa on puhuttu myös pelosta. Sanotaan, että kelvoton sukupolvemme pelkää Prisma-elämää eikä varmasti kykene samanlaisiin urotekoihin kuin suuret ikäluokat, jotka nostivat Suomen talouden kasvuun, saivat tarpeeksi lapsia ja viettivät heidän kanssaan enemmän aikaa kuin yksikään sukupolvi ennen ja jälkeen heidän. Pelosta ei ollut tietoakaan. Oikeasti on aika vaikea uskoa, että pelko ajaisi ohi alkukantaisen halun tulla vanhemmaksi. Tunne on henkilökohtainen eikä sitä tarvitse selitellä muille.

Jos syynä on pelko, eikö nimenomaan ennen tarvinnut pelätä koko elämää enemmän?

Pelko on aika huvittava syytös. En missään nimessä vähättele sitä, mitä kukin tuntee, vaan taivastelen yleistä keskustelua, jossa puhutaan itsekkäistä pelkureista, jotka muuten kuulemma juovat vain drinkkejä, käyttävät huumeita ja ovat feministejä. Voi luoja! Jos haluaisi nyt lapsia, olisi kenties vähemmän pelättävää kuin koskaan ennen. Lapsikuolleisuus on äärimmäisen alhainen ja terveydenhuolto huippuluokkaa. Jokaisella aikakaudella on omat ongelmansa, mutta uskon, että aiemmin oli aiheellista pelätä kaikkea ja varsinkin niin isoa asiaa kuin kuolema ja hyväksyä se osaksi elämää, jos mieli saada lapsia.

Miksi vauvakadon syylliseksi nimetään nettikeskusteluissa aina ennemmin ihmisryhmä kuin yhteiskunta?

Julkisten kommenttien perusteella suurimmat syylliset laskeneeseen syntyvyyteen ovat homoseksuaalit, huumeidenkäyttäjät ja feministit. Paitsi että. Homoseksuaalisuus ei ole este saada lapsia, huumeiden käyttäminen ei ole ehkäisykeino eikä feminismi liity siihen, haluaako lapsia vai ei. Ainiin ja hei, näitä kaikkia syyllistettyjä ryhmiä on ollut aina. Että ei ole sellainen moterni keksintö, nykyajan hömpötys. Sosiaalipsykologisesta näkökulmasta katsottuna ihmiselle on tyypillistä syyttää aina tiettyä ihmisryhmää jostakin negatiivisesta tapahtumasta tai kehityksestä. Se on helppoa, sillä oikeaa – tai ainakin oikeampaa – syyllistä ei voi saada nalkkiin. Yhteiskunta on nimittäin vain päällämme leijuva rakenne, josta ei voi ottaa kiinni.

Miksi henkilökohtaisesta ja herkästä aiheesta on yhtäkkiä tullut koko Suomen asia?

On sietämätön ajatus, että ihminen olisi yhtäkkiä tilivelvollinen yhteiskunnalle siitä, miksei halua lapsia. Kiinan syntyvyyden säännöstelyn politiikkaa pidettäneen pöyristyttävänä, joten miksi samaa pitäisi harjoittaa täällä käänteisesti. Olisipa jopa dystooppista ajatella, että naiset pakotettaisiin tavoittelemaan raskautta ja synnyttämään. Eikö tämä kuulosta Handmaid’s Talelta?

Jos yhteiskunta ja poliittiset päätökset ovat syypäitä syntyvyysvajeeseen, mikä on muuttunut?

Kauheuksia, kurjuutta ja hirmutekoja on tapahtunut aina. Ne vain muuttavat muotoaan. Nykyajan yhteiskunnassa on helppo päivitellä aikamme lieveilmiöitä ja syyttää niitä siitä, ettei kukaan uskalla edes haaveilla vanhemmuudesta. Jos yhteiskunnan tuki heikentyy, on luonnollista miettiä, mihin omat voimat riittävät ja haluaako ylipäätään lasta sellaiseen yhteiskuntaan. En kuitenkaan usko, että nykyihminen olisi niin erityisen filosofinen, että kauhukuvat estäisivät lasten saamisen. Silloinkin, kun ei ollut mitään tukea, lapsia syntyi. Toki heitä myös haluttiin nimenomaan siksi, että sosiaaliturva oli hankittava kirjaimellisesti sosiaalisesti lähipiiristä.

Entä jos syntyvyys olikin aiemmin poikkeuksellisen korkea ja nyt on saavutettu perustaso, jota ei vain aiemmin ole voitu kokea?

Koska en ole perehtynyt kattaviin tilastoihin, joudun vain arvailemaan. On varmasti hyvä syy rummuttaa laskenutta syntyvyyttä enkä epäile sen todenmukaisuutta. Sitä vain en ymmärrä, mistä voidaan tietää, mikä on luonnollinen syntyvyyden aste nyt. Toki tiedän, että tilastojen analyysi on vedenpitävää, mutta menneet ajat eivät kerro sitä, mikä olisi luonnollinen taso nyt. Ehkä maailma ja ihmisten henkilökohtainen elämä on muuttunut niin, että uusi aste onkin ihan normaali. Ei ehkä riittävä tulevaisuuden kuluille, mutta luonnollinen ihmisen elolle.

Uskon sen vaikuttavan, että koko tämän vuosituhannen ajan on voinut aidosti päättää omasta kehostaan ja raskaudesta niin ehkäisevästi kuin sen alettua. En kuitenkaan ajattele, että niin sanotut vahingot olisivat pitäneet syntyvyyden aiemmin mukavissa lukemissa, vaan kaikista eniten kyse lienee siitä, että tapa katsoa maailmaa ja elää elämää on muuttunut perusteellisesti, mikä on luonnollista ajan kuluessa. Eihän suurten ikäluokkien synnystä vastannut, sodan käynyt sukupolvikaan toiminut niin kuin aiemmat sukupolvet, jotka laittoivat lapset puuvillatehtaaseen töihin ja syömään pöydän alle.

Minkälaisia ajatuksia vauvakato herättää? Mistä laskenut syntyvyys mielestäsi johtuu?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Henkisesti sovelluskammoinen 54-vuotias

Arjen digitalisoituessa ja palveluiden siirtyessä sovelluksiin on vaikea välttyä niiden käyttämiseltä. Tähän asti minulla on mennyt ihan hyvin, mutta nyt näyttää siltä, että olen väistämättä uuden ja epämieluisan edessä.
DSC_0357Eräässä työhaastattelussa vähän aikaa sitten minulta kysyttiin, nautinko muutoksista. Kerroin kirkkain silmin suorastaan rakastavani niitä. No, sehän ei aivan pidä paikkaansa. Yksityiselämässäni olen erittäin muutosvastainen ja jos saisin valita, olisi kaikki edelleen niin kuin vuonna 1999. Töissä minua on kutsuttu hyväntahtoisesti henkisesti 54-vuotiaaksi. Sellaiseksi jääräpäiseksi keski-ikäiseksi, joka ei ihan periaatteestakaan voi pitää mistään uudesta. (Anteeksi yleistäminen, keski-ikäiset!)

Työmatkalla Järvenpäässä jouduin mukavuusalueeni ulkopuolelle. Halusin hypätä suunniteltua aikaisempaan junaan, joten päätin ladata VR Lähijunat -sovelluksen. Ahdisti naputtaa kortin tiedot sovellukseen ja vieläpä vahvistaa maksu – tietoturvanäkökulmasta huolimatta – tunnuslukulaitteella. Mieluusti matkustaisin edelleen paperisten lippujen turvin, mutta eihän siinä tarkemmin ajateltuna ole mitään järkeä. Paperiliput voivat hukkua tai jäädä kotiin, ja lopputulos on se, että liput täytyy kuitenkin kaivaa sähköpostista. Sovelluksesta lähijunalipun ostaminen tosin on asteen jännittävämpää, sillä lippu on voimassa kaksi tuntia, joten täytyy pitää huoli siitä, että se on voimassa koko matkan ajan, ja siksi ostaminen täytyy suunnitella vastaamaan voimassaoloaikaa ja matkan kestoa.

Toisin kuin haluaisin ja olen olettanut, sovellukset ovat onnistuneet luikertelemaan elämääni yllättävän tehokkaasti. Enää en saa taksiakaan tilattua perinteisellä tekstiviestillä, vaan olen joutunut lataamaan Valopilkku-sovelluksen. Ruoankuljetuspalveluita olen käyttänyt jo kauan tietokoneen selaimessa, mutta en sentään sovellusversioina. Hävikkiruoan pelastussovellus ResQueta kokeilin, mutta pystyin hyödyntämään sitä niin harvoin, että poistin sen lopulta luuristani. Tiedän, että sovelluskokeiluni ovat vasta alkusoittoa, ja vielä tulee se päivä, kun joudun hoitamaan pankkipalvelutkin puhelimella. Toistaiseksi käytän vain tietokonetta ja Nordean parjattua tunnuslukulaitetta. Ajatus mobiilipankista kuulostaa kauhistuttavalta!

Olen ihan tosissani miettinyt, miksi siedän muutoksia huonosti ja miksi jaksan kiukutella ihan periaatteesta uusien innovaatioiden vuoksi. Kokemani tuska ei oikein sovi yhteen sen kanssa, että olen luova ja monipuolinen ideoija, joka vieläpä pitää uuden keksimisestä ja kehittämisestä. Enkä nyt kuitenkaan ole ihan niin hirveä änkyrä työelämässä, mitä tekstin alku antaa ymmärtää. Uskon, että pystyn myös tulevaisuudessa tasapainoilemaan hyvin yksityiselämäni dinosauruksena ja työelämän hitaasti syttyvänä innostujana.

Vastahangoitteluni taustalla on varmasti pelko. Pelkään tietoturvan särkyvän ja sitä, että joudun petoksen kohteeksi. On myös raskasta luottaa siihen, että yhden laitteen on jaksettava kantaa harteillaan kaikkia arkielämäni palveluita. Se on iso vastuu, jota millään muulla laitteella ei koskaan ennen ole ollut. Kyllä kaipaan aikaa, kun oli 26-tuumainen putkitelevisio, numeronnäyttölankapuhelin, Nokia 3330 ja videokamera, johon sai kasetteja lähi-Prismasta. Niin ja tietysti kaverini isän tehokas, sinivalkoinen Hewlett-Packard-työkone, jolla pelasimme Simsiä ja Hugoa, kun hän oli tehnyt päivän puhteensa.

Sovellusmuumioitumiselta minut pelastaa onneksi puhetapa. Sovellus on nimittäin sovellus tai alkuperäisnimeä kunnioittaen aplikaatio tai appi. Ei sovellutus, aplari tai äpsis. Siinäpä pahimmat kuulemani, ja jos näitä käyttää, voi lyödä suoraan kehityskelvoton-leiman otsaansa. Jos taas saa yleisnimen oikein, menee jo ihan mukavasti. Toivoa siis on.

Miten suhtaudut palveluiden digitalisoitumiseen ja älylaitteille siirtymiseen?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kuinka paljon rahaa on sopivasti?

Kirjoitettuani 10 euron tavoitepäiväbudjetista sain kuulla ihmettelyitä siitä, miten ihminen voi pärjätä sellaisella rahalla tai edes viikossa satasella, joka oli lopullinen budjettini ja hieman vähemmän kuin mitä normaalisti käytän. Onko se vähän? Mikä on sopivasti?
DSC_0341Kaikista tärkeintä minulle rahankäytössä on se, että teen järkeviä ja mielihyvää tuovia valintoja ja että pidän huolen siitä, että minulla on vakaa taloudellinen tilanne. En halua pelätä huomista, pesukoneen rikkoutumista tai murehtia kauppalaskuja ja ostamatta jäänyttä paitaa, vaikka aika moni ostos saisi jäädä kaupanhyllylle tässäkin tilanteessa. Haluan nauttia kulttuurista, syödä ulkona, tehdä vegeheräteostoksia ja olla miettimättä eurolleen, mitä ostan kaupassa. Siksi olenkin onnellinen siitä, että tämä kaikki on jo minulle mahdollista, vaikka olen ihan tavallinen raataja.

En halua tuntea huonoa omatuntoa rahankäytöstä, vaan haluan kuluttaa ja säästää sopivassa suhteessa. Mihinkään megasäästöihin tuloillani ei voi yltää, mutta sivutyöt nostavat vuosituloja mukavasti ja kuukautta kohden suhteutettuna tienaan itse asiassa ihan kivasti. Projektityöläisenä massit pärähtävät tilille silloin tällöin, joten kuukausittaisiin ilotteluihin en pääse käsiksi, ellen maksa itse itselleni ylimääräistä hemmottelurahaa säästötililtä.

Olen ollut otettu siitä, että rahajuttuni ovat herättäneet huomiota, vaikka se ei ole näkynyt kommenttikentässä, sillä olen saanut lähinnä yksityisviestejä. Se kertoo siitä, että rahasta on vaikea puhua julkisesti, jopa ihan nimettömänä. Rahasta puhumattomuus vaikuttaa eri tavalla alakohtaisesti, ja minua henkilökohtaisesti se koskettaa siten, että itseni hinnoitteleminen on vaikeaa, todellista arpapeliä ja tarjousten läpi menemisen odottelua silmät kiinni. Ystäväpiirissäni rahasta puhutaan melko avoimesti, mutta enemmän avoimuutta kaipaa työelämä, etenkin, jos työskentelee paikassa, jossa palkoista voi neuvotella. En itse pysty puhumaan rahasta julkisesti muuten kuin epämääräisistä summista ja siitä, mihin ja miten rahaa haluan käyttää.

Järki ja tunteet

Sata euroa. Se meni viikossa minulla lähinnä ruokaan päiväbudjettikokeilussa, mutta ilman sitä listalla olisi ollut tavalliseen tapaan harkittuja take away -lounaita ja pieniä arkeen iloa tuovia ostoksia, kuten meikkejä, kenkien tuoksupohjallisia, balleriinoja, teatteri- ja museokäyntejä sekä kirjatilauksia. Ei ehkä joka viikko, mutta kuukausitasolla ainakin. Rahan tilillä makuuttaminen ei varsinaisesti auta yhteiskuntaa, mutta ei järjettömässä kuluttamisessakaan mieltä ole. Siksi teen jotakin niiden väliltä ajatellen myös itsekäästi mielihyvääni. Sitä, mikä minut tekisi juuri tänään onnelliseksi.

Kyse ei ole siitä, mihin rahaa käyttää ja kuinka paljon, vaan mihin sitä on järkevä käyttää. Teen paljon hyviä valintoja, ja esimerkiksi ekologisuudessa voin keulia kasvisruokavaliollani ja liikkumistavallani, mutta muussa ei ole kehumista. Jos olisi, kävisin kirpputoreilla, en koskaan lähtisi kaukomaille ja käyttäisin vain luonnonkosmetiikkaa. Onneksi sentään pyöräilen kaikkialle, kokkaan evääni suurimmaksi osaksi itse satokauden antimista ja matkustan maltilla.

Koska otsikossa on kysymys, on siihen suotavaa vastata suoraan. Sen verran rahaa on sopivasti, että se kohtaa oman elintason kulutuksen, elämäntilanteen vaatiman vakauden ja palvelee myös yhteiskuntaa ja ekologisuutta. Sanoisin siis, että pakollisten menojen jälkeen kannattaa säästää ainakin yksi kolmasosa, jos se on mahdollista, ja loppuosa kannattaa käyttää elämästä nauttimiseen ja järkeviin, mielihyvää tuottaviin asioihin.

Tätä kirjoittaessani haluan myös muistuttaa edelleen, että puhun nyt tavallisen, mukavassa ja tasaisessa elämäntilanteessa olevan työntekijän suulla, ja tiedän varsin hyvin, että vaikken ole varakas, olen koko maailman mittakaavassa etuoikeutettu ja että niukkuutta ja kurjuutta on ihan koti-Suomessakin.

Haaveilijan massiunelmat

Minulla on rahaan liittyviä unelmia, vaikken liiemmin ole mammonaorientoitunut muurahainen. Jos olisin, olisin varmasti valinnut monessa asiassa toisin elämässäni. En esimerkiksi sokeasti uskoisi, että joskus vielä saan rahaa jorinoillani, vaan olisin suunnannut oikopäätä kauppatieteelliseen ja ryhtynyt sijoittajaksi ja tavoitellut varhaista eläkettä rahasäiliössä lepäillen. Tai sitten olisin opiskellut lääkäriksi ja kirurgiksi ja lopulta huippututkijaksi, jos en oksentaisi jo toisen korvaan katsomisesta.

Kaikista eniten haluaisin tehdä rahaa henkisellä pääomallani. Että muut näkisivät sen ja nauttisivat siitä. Että jollakin tavalla muuttaisin maailmaa niin, että saisin siitä sen verran rahaa, ettei minun tarvitsisi miettiä mitään rahaan liittyvääkään pitkään aikaan. Sekin riittäisi, että saisin joka päivä tehdä työtä, josta nauttisin ja josta saisin rahaa ansaitusti. Olisi sopivasti rahaa, onnea ja vapautta. Utopiaa.

Mediakkaa tieteellisempää, suomalaista tai suomennettua puhetta rahasta

  • Chang, Ha-Joon (2015) Taloustiede – Käyttäjän opas. Suomentanut Marja Ollilla. Helsinki: Into Kustannus.
  • Ferguson, Niall (2011) Rahan nousu – Maailman rahoitushistoria. Suomentanut Kimmo Pietiläinen. Helsinki: Terra Cognita.
  • Iivarinen, Ville (2015) Raha – Mitä se todella on ja mitä sen tulisi olla? Helsinki: Into Kustannus.
  • Judt, Tony (2011) Huonosti käy maan. Suomentanut Petri Stenman. Helsinki: Like.
  • Piketty, Thomas (2016) Pääoma 2000-luvulla. Suomentanut Marja Ollila & Maarit Tillman-Leino. Helsinki: Into Kustannus.

Mikä sinusta on sopivasti rahaa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa