Se maaginen Lapin rauha

Niin paljon kuin olenkin matkailusta kirjoittanut ja käsitellyt myös Lapin-muuttokuumetta, pääsin itse ensimmäistä kertaa Oulun yläpuolelle vasta lokakuun alussa. 28 vuotta ja kuusi kuukautta ilman nuuskuakaan Lapin loitsuista! Vaan eipä se Rovaniemi kovin suuri tonttujen ihmemaa syysrännässä ollut, mutta saimme me esimakua Lapin rauhasta maistaa. Ymmärrän hyvin, miksi ihmiset kaipaavat pohjoisen syliin.

Rehellisyyden nimissä täytyy tunnustaa, ettemme todennäköisesti olisi päätyneet ruskamatkalle Rovaniemelle ilman koronaa. Kokematta jäi niin Tukholman kevät ja Reykjavíkin kesä kuin Skotlannin ylängöt. Koska tilanne on mikä on, muodostui meille pakon edessä myös erittäin kaunis tavoite: kotimaan matkailun tukeminen. Lappi näet kärsii koronan matkailurajoituksista valtavasti ulkomaalaisten turistien puuttumisen vuoksi.

Ruska ehti tulla ja sateet vyöryä Napapiirille ennen kuin pääsimme Lapin pääkaupunkiin, joten maksuttomat ulkoilukohteet jäivät kokematta, ja keskityimme sen sijaan ostettaviin palveluihin: ravintoloihin, huskytarhaan ja poroihin. Vaikka olemme taitavia ja järkeviä rahankäyttäjiä, kannoimme ainakin pienen korren koronan kurittamaan kekoon sen, minkä kolmen yön matkallamme ehdimme.

Koska visiitimme kesti vain muutaman yön, päätimme ottaa ilon irti myös junamatkasta. Ilo jäi laihaksi, mutta kauniiksi. Istuimme nimittäin koko kuuden ja puolen tunnin junamatkan paikoillamme hievahtamatta. Kumma, ettei siihen pysty työpäivän aikana, mutta vapaa-ajalla voi istua paikoillaan vaikka päivän. Aloin tuijottaa herkeämättä maisemia, kun juna lähestyi Kokkolaa. Halusin nähdä isäni lapsuudenkodin, kuppaisen joen, leikkipaikat ja risteyksen, jonka ylittäessään pohjoisen junat saivat varoituskellot lapsuudessani kalkattamaan niin, että korvissa soi keskellä yötäkin. Halusin nähdä kaikki pohjoisen pikkukylät ja maalinsa pudottaneet asemarakennukset. Alavat, merenpohjasta kohonneet maisemat ja niitä koristavat tuulimyllyt.

Katselin junasta, miten kiisimme yli Kiiminkijoen, Iijoen, Simojoen ja Kemijoen. Ounasjoen näin vasta hotellin ikkunasta. Jokimantra kuulosti oudon tutulta, kunnes muistin, miten alakoulussa oli pakko tankata ulkoa kaikki joet, järvet ja vuoret ja pystyä paikantamaan ne pistokokeen mustavalkoiseen ja tuhruiseen karttamonisteeseen. 2000-luvun alussa pidetystä pistokokeesta oli siis ensimmäistä kertaa hyötyä parisenkymmentä vuotta myöhemmin.

Merkityksellisimmiksi matkallamme nousivat nimenomaan joet. (Ja kyllä, Riki Sorsan Joki on soinut päässäni noin kaksi viikkoa!) Järvi-Suomessa elelevänä jokia ei pahemmin näe, sillä lähin isompi virtaus taitaa liplatella pääosin Satakunnan puolella, jota Kokemäenjoki halkoo.

Loputtomuus. Siksi joet kiehtovat minua. Ne pystyvät näyttämään leveydellään voimansa ja osoittamaan ihmisen paikan. Ne yltyvät koskiksi ja vaativat ankaraa kuntoa ylittäjältään. Ne lipuvat loputtomuuteen – lahtiin ja meriin, sitten osaksi niin suurta kaikkeutta, ettei sitä voi edes käsittää. Ajatella, että maapallolla on vain tietty, vakiintunut määrä vettä.

Tunnelmoinnissani on myös nurja puoli. Vaikka miten yritän, tulen puhuneeksi Lapista ainakin jossain määrin ihmemaana, jonakin ’toisena’. Minun kohdallani se varmasti johtuu tietämättömyydestä ja uutuudenviehätyksestä, mutta Lappia mystifioidessa olisi hyvä muistaa sen olevan muutakin kuin aitauksen välistä kättä nuolevat huskyt, pehmeänenäiset ja itsetietoiset porot, henkeäsalpaavat joet, tunturit ja se hiton joulupukki, jonka kanssa yhteiskuvakin maksaa maltaita. (Siitä ei varmasti kukaan suomalainen ole valmis maksamaan.)

Kun katselin hotellin ikkunasta Kemijokea, sen yllä loistavaa Jätkänkynttilänsiltaa ja kaukaisuudessa siintäviä vaaroja, tuntui hetken siltä, että voisin jäädä niille sijoilleni. Kävellessäni Lapin Kansan toimituksen ohi leikittelin vaihtovuosiajatuksella. Mitä jos työskentelisin täällä? Kulunut vuosi on pakottanut irtautumaan niin monta kertaa tutusta, että on ollut pakko antaa periksi sille, ettei mikään ole pysyvää, joten aivan yhtä hyvin voisin asua Lapissa vuoden. Se olisi vain yksi vuosi, joka toivottavasti jälkikäteen katsottuna olisi koko elämäni pianosta vain kosketin.

Lapin-muuttokuume lienee jo jonkinlainen ilmiö, jollaiselta ainakin Inari Fernández on saanut sen tuntumaan Vaihtovuosi Sodankylässä -projektillaan, jonka hän tuotti kaupallisena yhteistyönä Sodankylän kunnan kanssa. Eikä ihme, sillä Fernándezin yhteistyöhön liittyvät some-sisällöt keräsivät lopulta kymmeniä miljoonia katselukertoja (Lapin Kansa 9.10.2020). Vaikka Lappiin muutto ja kiireestä irtautuminen on näyttänyt somessa Sodankylä-vuoden aikana ihanan vaivattomalta, on Fernández onnistunut näyttämään Lappia sellaisena kuin se on. Maisemat ovat huikeita, lunta on jo lokakuussa loputtomiin ja poroja tienpientareella vähän joka mutkassa. Mutta huikeita ovat myös auto-, koulu- ja kauppamatkojen pituudet, sähkö- ja bensalaskun suuruus ja talvi, joka lopulta tuntuu loputtomalta.

Miten ihmeessä Lappi – melkein puoli Suomea – pysyi näin kauan täysin tuntemattomana minulle ja miten alueen lumo tuntuu yhtäkkiä niin ihmeelliseltä? Etelän kiireen syytä sekin kai.

Rauha asuu Lapissa, sillä nimenomaan siellä me kaukaa tulevat uskallamme päästää irti siitä, mistä haluamme, koska niin kovasti uskomme sen voimaan. Itseemme siis.

Kun on tarpeeksi kaukana, on helppo olla huolista vapaa.

Miksi ihmiset etsivät nimenomaan Lapista rauhaa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Mistä voisin luopua ihan oikeasti?

Kirjoitin Instagramissa (@annakatariinam) alkavan vuosikymmenen tavoitteistani, ja yksi niistä on elää kokonaisvaltaisesti nykyistä ekologisempaa elämää. Ensimmäinen askel on karsia turhat tavarat pois nurkista ja yrittää opetella hankkimaan asioita käytettynä, sillä on pakko myöntää, että olen aivan surkea niissä. Haluton ja laiska hienohelma.
DSC_0105Kun puhun turhan tavaran karsimisesta, tarkoitan ihan oikeasti tarpeetonta rompetta, jota vuosien varrella kertyy nurkkiin ihan huomaamatta. Minimalistiksi minusta ei ole enkä sellaiseksi halua edes tulla, vaikka olisi toki ajatuksen tasolla hienoa vapautua materiasta kokonaan, mutta minulle ei sovi minkäänlainen ehdottomuus.

Mistään hetkellisestä uuden vuoden huumasta ei ole kyse, sillä olen pohtinut jo aiemmin säästämisnäkökulmasta sitä, mistä olen halunnut luopua. Kirjoittamani juttu tosin käsitteli asioita teorian tasolla, eikä minulla ollut minkäänlaisia käytännön aikeita muuttaa tottumuksiani, sillä kaikki tekstissä mainitut asiat olivat oikeastaan jo valmiita luontaisia valintojani.

Uusi turhasta luopumisvimmani ei liity pelkästään konkreettiseen materiaan, vaan myös elintapoihin ja kulutustottumuksiin. Kun tarkastelee omia toimiaan kriittisesti, tuntuu ainakin näennäisesti siltä, että puhdistuisi. Ainakin toivon, että huomioni kiinnittyy tulevaisuudessa asioihin, joiden äärellä olen läsnä, sen sijaan, että onni tulisi materiasta. Kaipaan sitä, että kaikki elämän pienimmätkin yksityskohdat tuntuisivat jälleen ihmeellisiltä.

Mistä käytännössä aion luopua?

  • Olen lapsesta saakka ollut tavarahamsteri. Olipa kyseessä sitten paperinpala tai vanha vaate, laitan sen talteen siltä varalta, että vielä tarvitsen sitä.
  • Käyn läpi kaikki vaatteeni, ja luovun niistä, joita en todellakaan ole pitänyt vuosiin.
  • Karsin koruni, joita on hirvittävät määrät, vaikka todellisuudessa minulla on vain tietyt suosikit.
  • Lajittelen kaikki säilömäni paperit. Olen säästänyt esimerkiksi kaikki laskut, joita olen koskaan saanut. Niiden seassa on tietysti tärkeitä papereita, joten suoraan grilliin kasaa ei voi laittaa.
  • Lopuksi lajittelen sekalaiset kaapissa lojuvat esineet, ja toivon, että ne löytävät hyvän kodin.
  • Alan kehittää edullisia, useita päiviä kestäviä arkiruokareseptejä, jotka palvelevat vatsaa, vararengasta ja lompakkoa.
  • Yritän olla ostamatta vaatteita uutena. Jos en edelleenkään opi kirpputorikuluttajaksi, olen sitten ostamatta. Alusvaatteet ja sukat ovat poikkeus, ja tietysti joskus saa hemmotella itseään. Hemmottelunkaan ei tosin tarvitsisi aina liittyä uuden haalimiseen.
  • Rakastan kulttuuria, mikä tarkoittaa usein rahanmenoa. Toivon löytäväni vielä enemmän maksuttomia tai edullisia kulttuurinautintoja, joita toivottavasti saan jaettua myös blogissa.

On mahdollista, ettei elämäni muutu yhtään paremmaksi, mutta ehkä tietyistä asioista luopuminen edes ajatuksen tasolla muuttaa suhtautumista elämään positiivisesti. En myöskään halua unohtaa sitä, että on etuoikeus hamstrata kaikkea mahdollista, luopua jostakin ja jauhaa siitä, sillä kaikilla ei ole, mistä luopua. Siksi tuntuu typerältä tunnelmoida sitä, kuinka luopuminen avartaa elämän ja arjen, sillä niinhän se ei oikeasti mene.

Ehkä tarmo siistiä kaapit ja käyttötavarat liittyykin siihen, että löytäisi rohkeutta siivota elämänsä henkisesti. Jotkut meistä vain tarvitsevat siihen käytännönläheisen suhtautumisen luullen, että yksi siisti kaappi siivoaa myös mielen. Nähtäväksi jää, käykö niin oikeasti.

Mistä sinä voisit luopua ihan oikeasti?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Saako metsästä voimaa ilman puiden halaamista?

Tein tänä vuonna päätöksen olla löpisemättä blogissa joulusta, sillä kaikkihan me tiedämme, millaista sen vietto on: aina yksilöllistä, usein kaavoihin kangistunutta ja yleensä myös sydäntä lämmittävää. Minun jouluni oli erityisen ihana. Paras joulu aikoihin, mutta kyllä yhden juhlapyhien huippuhetkistä tarjosi joulupäivän aamun lenkki lumen hunnuttamassa lähimetsässä.
ilkko_metsä3ilkko_metsä2ilkko_metsä1Nukkaantunut sukkani oli imenyt jo hyvän tovin itseensä vedeksi muuttunutta lunta, kun vihdoin löysin lapsuudestani tutun polun lähimetsästä. Jokainen askeleeni söi vastasatanutta lunta ja paljasti vain hetken piilossa olleen sammaleen, mädät lehdet ja vanhat kivet.

Kävelin, kompuroin ja liu’uin kohti metsän takana odottavaa rantaa. Syvällä metsässä avautuva maisema oli kuin muutamalla värillä maalattu teos. Vähän ruskeaa ja vihreää ja niiden päälle töpöteltyä paksua valkoista maalia, jolla aina viimeistelin taidekerhon harjoitustyöt.

Pilasin täydellisen harmonian kuvaamalla retkeltäni Instagramiin tarinavideoita (@annakatariinam) ja ottamalla blogiin kuvia, mutta joku raja on minunkin retki-innollani oltava. Siis sen lisäksi, että rauhallisin mielin voin olla vain silloin, kun tiedän tarkalleen, missä lähin autotie sijaitsee. Ihan vain siltä varalta, jos jotakin sattuu. Rikostutkijan ja stressaajan perusluonne ei nimittäin jää metsänreunaan.

Joku varmaan pitää minua höpsähtäneenä, mutta koin saavani uskomattoman paljon voimaa metsästä. Yleensähän metsästä saatava voima liitetään ivallisesti puiden halaamiseen, vaikka kai salaisuus oikeasti on siinä, että ulkoilu on yksinkertaisesti järkevää.

Raikas ilma tunkeutui hengitysteihini niin, että nenän sisällä kipristeli. Aivan kuin koko keho olisi puhdistautunut. Niin todella taisi käydä, sillä aattoillan lopuksi nautittujen punaviinilasillisten jälkeensä jättämä jyhmintäkin oli poissa retken päätteeksi. Ennen kaikkea lepäsi kuitenkin mieli, sillä kaupungin keskustassa harvoin pääsee nauttimaan metsän poikkeuksellisesta hiljaisuudesta. Rakastan asua ytimen imussa, mutta hiljaisessa metsässä saa huomata, millaisen melusaasteen ympäröimänä elää päivästä toiseen.

Rantaan asti en retkelläni koskaan lopulta uskaltanut, sillä tapoihini ei kuulu huikenteleminen. Olisihan se nyt ollut kumma, jos minusta yhtäkkiä olisi saanut lähi(ö)metsäretkeilijän. Kaikki aikanaan.

Seuraavaksi opettelen pukeutumaan niin, etteivät sukat kastu jo vanhempieni kotipihassa.

Saatko voimaa luonnosta? Mihin se mielestäsi perustuu?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Vieraana luonnossa

En edes yritä valehdella olevani luontoihminen, mutta silloin tällöin nautin todella paljon metsässä liikkumisesta. Pääsiäisenä teinkin pitkän kävelylenkin salaisella rannalla kallioiden varjossa, jossa jouduin myöntämään, että kaupunkilaisena olen harvinaisen vieraantunut luonnon äänistä ja asukkaista.
DSC_0632DSC_0647DSC_0635DSC_0636DSC_0640DSC_0662DSC_0669DSC_0664DSC_0672DSC_0680DSC_0663On ihme, etten ole eksynyt kuin kaksi kertaa elämäni aikana ihan kunnolla. Pidän suuntavaistoani urbaanissa ympäristössä melko hyvänä, mutta metsässä menen solmuun. Niin solmuun, että olen esimerkiksi eksynyt kangasalalaisella pururadalla ja paluumatkalla Kaukajärveltä Kangasalan rajalle. Seudulla asuvat tietävät, että nämä suoritukset vaativat todellista tuuria tai erinomaisia eksymiskykyjä.

Pääsiäisenä lähdin retkeilemään isäni kanssa. Se tuntui turvalliselta, sillä mahdollisuus eksyä oli mitätön ja kai lapsena edelleen uskon, että vanhemman läsnäolo suojelee luonnonkin uhkilta. (Ajattelin, että karhu syö enemmin isäni kuin minut.) Näimme kärpäsiä, sorsan ja sammakon. Isäni oli sitä mieltä, että kiljumiseni kärpäshyökkäyksen vuoksi karkotti muut eläimet, sillä seudulla liikkuu paljon kettuja ja hirviä. En uskalla edes kuvitella reaktiotani, jos tapaisin metsätiellä hirven, vaikka tiedän, ettei minkään eläimen lähtökohtainen tavoite ole vahingoittaa yhtäkään ihmistä.

Kuulen kaupunkikodissani joka päivä voimakkaita ääniä kadulta: kiihdyttämistä, jarruttamista, tööttäilyä, örinää, naurua ja huutoa. Moisessa melusekamelskassa ei ole tilaa puiden huminalle tai linnunlaululle, vaan korkeintaan äkäisille lokeille. Ehkä siksi metsässä olo saa hiljentymään niin kovin, vaikka samaan aikaan on aika surullista, että niin todella on. Milloin metsästä tuli harvoin vierailtu maailma, jonka luonnolliset tapahtumat tuntuvat taikuudelta arjen sijasta?

Retkemme huipentui aurinkoisen laiturin nokkaan, jossa huomasimme, että eihän meillä ole edes retkieväitä. Kiipesimme jyrkät kallioportaat ylös kotikulmille ja söimme mannapuuroa.

Seuraavalla kerralla otamme eväät, lupaan olla kiljumatta ja jätän suosiolla sometuslaitteet kotiin. Linnunlaulu ja metsän tuoksu ovat nimittäin voimakkaampia, kun niistä nauttii ilman puhelinsuodatinta.

Keksitkö, missä kuvien retkikohde sijaitsee? Pystytkö liikkumaan luonnossa rennosti vai pelkäätkö jotakin?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Vanhojen unelmien kaatopaikalla ei tehdä rahaa

Kirpputorilla vain mielikuvitus on rajana. Yleensä mielen huimimmat salat näyttävät kuitenkin tulevan ilmi myyntiin asetettujen tuotteiden laadussa ja hinnoittelussa. Miksi kasata pöytä täyteen sontaa, vaikka voisi oikeasti kierrättää hyvin ja viisaasti?
DSC_0026DSC_0027DSC_0025 (2)DSC_0033 (2)DSC_0031Viidenkympin vihanneslaatikko olohuoneen nurkkaan vai sittenkin narulla yhteen sidotut kirjat koristamaan yöpöytää? Ripottelisiko pieniä pöllöjä pitkin kämppää? Ehkä täytyy tyytyä kylttiin, jossa lukee – onneksi – siistillä fontilla Metallisorvaamo.

Minä en ostaisi mitään edellä mainituista. Olisi hienoa olla viimeisen päälle ekoihminen, joka hankkii kalsarinsakin kierrättynä, mutta valitettavasti en pääse sille tasolle – kun en pääse edes ostoksille kirpparille. Vanhan tavaran haju etoo, vaikka eihän kirpputoreilla ja kierrätyskeskuksissa pelkkää jätettä myydä. Enhän itsekään kärrää myyntiin mitään oksettavaa, vaan myyn edullisesti laadukkaita, käyttämättömäksi jääneitä tuotteita. Myyn noin kerran vuodessa rojujani itsepalvelukirpparilla kuuden päivän ajan, ja yleensä lopputilityksessä käteen jää pöytävuokran jälkeen jotakin sadan ja kolmensadan väliltä.

Kaikkiin nykyaikaisen kirpputorin henki ei valitettavasti ole ehtinyt sujahtaa. Puiset hyllyt ovat usein täynnä aarteita menneiltä vuosikymmeniltä, mutta ikävä kyllä aarteen arvo on usein ehtinyt laskea melkoisesti ostohetkestä. On turha myydä tahraantunutta sohvaa neljälläsadalla. Vaikka se olisi Sanelma-mummun perintökalu, ostajaa eivät mummin kalleudet kiinnosta. Oma luokkansa ovat myös likaiset ja rikkinäiset tuotteet. Ja tietysti täysin hyödyttömät tavarat. En vain ymmärrä, kuka ostaisi posliinisiilejä kirpputorilta. Siiliesinekeräilijöitä on varmasti maailmassa useita, mutta millä todennäköisyydellä sellainen osuu omaan myyntijaksoon?

Kirpparilla haisee vanhuus syystä, sillä jo pienellä vilkaisulla näkee, että hyllyille on järjestelty monen kuolinpesän jäänteet. Se, mitä voi, kannattaakin kierrättää, mutta raja on osattava vetää johonkin. Pitää osata päästää irti ja ymmärtää, ettei kaikesta voi nyhtää rahaa. Eläkööt mummut muistoissa, ei kirpputorin hyllyllä pinttymässä.

Järkevän kirpputorimyyjän pikaopas:

  • Kirpputorin perimmäinen tarkoitus ei ole tehdä rahaa vaan kierrättää tavara uuteen osoitteeseen. On kurjaa rahastaa lannalla. Myyntivoitto syntyykin yleensä aidosta halusta päästä eroon hyvästä tavarasta ja löytää niille uusi koti.
  • Tuotteet pitää hinnoitella niin, että kotiin palaa tyhjin käsin. Kun hintataso on matala, pääsee pöydälle kannetuista kamoista myös eroon. Huono ei liiku mihinkään edes ilmaiseksi.
  • Ostajaa ei kannata aliarvoida. Jos aikoo myydä kummallista roinaa, täytyy pohtia tarkkaan, mitä ihmiset keräilevät. Kuinka moni haluaa nuhjuisen vaasin kotiinsa? Entä 90-luvun teknisen matematiikan oppikirjan?
  • Kukaan ei käy rumasti somistetulla ja siivottomalla kojulla. Asettele tavarat siis kauniisti ja siivoa säännöllisesti!
  • Rahankiilto silmissä ei synny kuin tappiota. Jos haluaa tehdä rahaa, kannattaa alkaa jonkin kaupaksi menevän tuotteen jälleenmyyjäksi. Tai tehdä jotakin ihan muuta.

”Älä myy mitään sellaista, mitä et itse ostaisi edes ajatuksen tasolla”, sanoi paskanruskea patsas, joka kuolemalta haisevan kirpparin perähyllyllä istui.

Mitä ostat kirpputoreilta? Mitä myyt? Sorrutko härskiin hinnoitteluun?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Historia ja herkut väijyvät vierailijaa Tallipihalla

Ei kannata säikähtää. Helmikuun pahimman pakkasjakson jälkeen puiden oksilla lepäävä raskas lumi ei tee oikeutta Tallipihan miljöölle. Kesän riemukkaana retkikohteena ja joulun ykköstunnelmointipaikkana tunnettu Tallipiha on auki ympäri vuoden, joten paikkaa ei kannata hylätä vuoden tylsimpinä kausinakaan.
DSC_0073 (2)DSC_0091DSC_0077DSC_0078DSC_0080DSC_0094DSC_0093 (2)DSC_0103DSC_0096DSC_0095DSC_0072DSC_0086 (2)DSC_0087Vähän nolottaa. Vasta Amuriin muutettuani päädyin ihastelemaan Tallipihan tunnelmaa – ja silloinkin vain sattumalta kauppareissulla. Tallipiha on kuin pienoismalli vanhasta maailmasta. Eikä ihme, sillä siitä ei ole kuin reilut 100 vuotta, kun Tallipiha tunnettiin ihan vain tallipihana ja sitä käytettiin siihen, mihin nimi viittaa. Aluetta hallinnoivat aikoinaan Nottbeckit, joiden palatsin vieressä, entisillä Finlaysonin mailla Tallipiha edelleen nököttää.

Entisestä ajurikorttelista muodostuva Tallipiha kätkee nykyään sisälleen paljon muuta kuin hevosen jätöksiä ja kolisevia vankkureita. Satunnaisten pihamyyjäiskoppien lisäksi alueella on muutama pieni puoti, jotka myyvät pienyrittäjien tuotteita. Sellaisenaan nähtävyys on jo Tallipihan suklaapuoti, joka on täynnä pikkuruisia suklaisia herkkupaloja ja muita namusia sekä kahveja ja teepaketteja. Puotien tunnelmaa on vaikea muotoilla sanoiksi, mutta todettakoon, että Tallipiha on todella onnistunut tavoittamaan jotakin oleellista vanhasta maailmasta ja pikkupuotien perimmäisestä sielusta. Vuodenajan mukaan nähtävillä on myös eläimiä, esimerkiksi kesällä kanoja, ja taannoin talvella tallissa majaili lampaitakin. Hevosvankkurit kuljettavat turisteja kesäaikaan suoraan Tallipihan edestä. Milloinkohan saisi itse aikaiseksi hypätä kyytiin?

Kesä on markkinoiden mahtiaikaa, mutta Tallipiha ei onneksi sulje oviaan pakkasillakaan. Alue on siitä poikkeuksellinen retkikohde, että se toimii yhtä hyvin talvella kuin kesällä, vaikka alkuvuodesta jäätelökojujen tiskiä reunustaakin pakkasen muotoon valama lumikasa. Pienet puodit ja sympaattinen kahvila ovat kohteen ydin, joka kestää talven. Ei aina tarvitse lähteä Kanarialle tai laskettelurinteeseen lomaillakseen. Citylomailu kunniaan! Jos ei kunnon irtiottoa ehdi tehdä, Tallipihan kahvilassa voi käydä myös lounaalla tai ainakin nauttimassa narisevista lattioista, sumpista ja piirakoista.

Joskus Tallipihalla voi ihan alkaa vapisuttaa. Se johtuu vain siitä, kuinka historia on lähellä. Sen lisäksi, että Tallipiha on mahtava retkikohde ympäri vuoden, on se myös mieletön osoitus siitä, kuinka vanhaa kannattaa hyödyntää nykyajan kaupunkikuvamarkkinoinnissa. Ajattele, ettei todellakaan ole kauaa siitä, kun hevosvankkurit parkkeerasivat pihan reunaan ja Nottbeckit katselivat palatsistaan ratsutalleilleen. Se kaikki on mennyttä, vaikkei siitä ole kuin yksi ylipitkäksi venynyt ihmisikä. Vielä vähemmän on siitä, mitä pihan takana lymyilevä Näsilinna on saanut kokea tasan sata vuotta sitten.

Vähintä, mitä nyt voi tehdä kunnioittaakseen historiaa, on se, että luo sitä ja jatkaa Tallipihan tarinaa tukemalla oikeasti hienoa kulttuuritoimintaa.

Tallipihan kahvila on avoinna joka päivä arkisin klo 9–18 ja viikonloppuisin 10–18. Puodit ovat avoinna arkisin klo 11–18 ja viikonloppuisin 11–16. Perille löytää navigoimalla osoitteeseen Kuninkaankatu 4, Tampere. Näsilinnassa sijaitseva Museo Milavida on auki viikonloppuisin, mutta laajentanee jälleen kesällä aukioloaikojaan.

Oletko jo käynyt Tallipihalla? Miten Tallipihaa voisi kehittää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Painavaa asiaa länsinaapurista: Kahvihetki Liv Strömquistin kanssa

*Sisältää saatuja teoksia.

Ruotsalaisen sarjakuvataiteilija Liv Strömquistin albumit puristavat ajankohtaiset, yhteiskunnan perusrakenteisiin pesiytyneet ongelmat värikkäiksi teoksiksi, jotka eivät leikkisistä kuvista huolimatta tyydy vain vitsailemaan pulmilla.
DSC_0093DSC_0099DSC_0094DSC_0095DSC_0098DSC_0092DSC_0091Voisi luulla, ettei maailmaa pelasteta  – sitä paitsi sehän on muutenkin mahdotonta – kahvitauolla, mutta yllättävän paljon voi saada aikaan sumppia siemaillessaan, jos lukukumppani on oikea. Länsinaapurin tunnetuimpiin ja palkituimpiin sarjakuvataiteilijoihin lukeutuvan malmöläisen Strömquistin tuotanto sylkee silmille yhteiskuntakritiikin kauniisti, kiireiseen arkeen sopivassa kepeässä muodossa. Sellaisessa melko salakavalassa: kuvia on helppo ihmetellä, mutta illalla pään tyynyn painaessa voi jo olla jotakin mieltä, vaikka aiheet äkkiseltään tuntuisivat raskailta.

Ja ovathan ne raskaita. Aivan hirvittävän valtavia ja abstrakteja käsitteitä ja ongelmia, jotka kuitenkin vaikuttavat jokapäiväiseen elämään Telluksella tassutellessa. Strömquistin Prinssi Charlesin tunne (Sammakko 2017) (*saatu Sammakolta) irvailee länsimaisen kulttuurin parisuhdetotuuksille, avioliittokäsityksille ja suhteiden valta-asetelmille, yleisesti normina pidetylle romantiikan määritelmälle. Alttarilla seistään, koska niin on aina tehty. Joku voisi ajatella, että tuntuu vähän pahalta, kun omia valintoja kyseenalaistetaan. Mutta onneksi voi aina keskustella, ja se lienee myös Strömquistin tavoite.

Nousu ja tuho (Sammakko 2017) (*saatu Sammakolta) sukeltaa syvemmälle yhteiskuntaa ylläpitäviin rakenteisiin, eikä se räiskyvästä ja velmusta, jopa hävyttömästä, ulkoasustaan ja ilmeestään huolimatta ole todellakaan kevyt kahvileipä. Strömquist nostaa perusongelmaksi länsimaisen rikkauden ja sen, kuinka kapitalistinen järjestelmä jyrää lopulta kaiken, vaikka kuinka etsisi rauhaa idän mielenhallintakeinoilla. Mantraa on turha hyristä, kun luokkaerot kasvavat. Aiheeseen perehtymättömälle Strömquistin kansiin puristama kattaus näyttäytyy valtavana puuromassana, mutta se täytyy vain lusikoida. Olipa sitten mitä mieltä tahansa.

Strömquistin albumit ovat kuin yhteiskuntakritiikin leikekirjoja, jotka näyttävät lastensaduilta – niistä voi katsella silmät pyöreinä kuvia ja yksinketaisia sanoja tai sitten antautua ajattelemaan ja uskaltaa katsoa syvälle. Kun on totuttu siihen, että painavat sanat ikuistetaan valtaviin ja haudanvakaviin järkäleteoksiin, voi olla vaikea nähdä levottoman visuaalisen ilmeen takana piilevää sanomaa.

Sen lisäksi, että Stromquistin teokset ottavat kantaa, ne tarjoavat myös kieltämättä viihdettä. Kuvioista, väreistä, teksteistä, stripeistä ja  erilaisista kuvista koostuva albumi on railakkuudesta huolimatta miellyttävää luettavaa. Kovin syviin vesiin ei myöskään tarvitse uppoutua pitkäksi toviksi, sillä Strömquistin albumit voi helposti lukea osissa, ja selaamalla kirjoja epäkronologisessa järjestyksessä saa myös aihetta ajatella, vaikka kokonaisuus hahmottunee paremmin lukemalla teoksen alusta loppuun. Aiheen uskottavuus ei murene visuaalisen ilmeen vuoksi, vaan kenties vahvistuu, sillä kiireisessä elämässä on niin paljon helpompaa tarttua kuvakirjaan kuin eepokseen.

Strömquistin poliittinen kanta ei jää epäselväksi, mutta kirjoja ei silti ole tarkoitettu vain tietyn näkemyksen jakavalle yleisölle. Keskustelu jäisi nimittäin aika yksipuoliseksi huuteluksi, jos Strömquistin albumeita ei koskaan kurkkisi kukaan muu kuin samalla puolella seisova. Sitä paitsi yhteiskunnan perustavanlaatuiset ongelmat eivät ole vain yhden luokan taakka. Sen vuoksi tällaisia albumeita ei pidä kuitata kuvakimarana, vaan ottaa vakavina kertomuksina ajasta, jossa elämme.

Sarjakuva-albumit saatu Sammakko-kustannukselta.

Oletko jo tutustunut Liv Strömquistiin? Mitä mieltä olet siitä, että raskaat aiheet puetaan kepeään muotoon? Onko niitä todella helpompi lähestyä sarjakuvamuodossa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kaamosvankila

Jos olisin väri, olisin keltainen. Jos olisin eläin, olisin varmasti myyrä. Se, joka epätoivoisesti yrittää kaivautua kolostaan, muttei saa silmiään auki. Ei edes kaamoksen aikaan, vaikka kaiken järjen mukaan sen pitäisi olla mahdollista, sillä eläin näkee parhaiten pimeässä. Minä en.
DSC_0017.JPGKaamos on kuitenkin valtavan inspiroivaa aikaa. Se on saanut ajattelemaan paljon suhteellisuutta. Aivan ensimmäiseksi pimeää. Kesällä illan hämärtyminen puistossa tuntuu pimeydeltä, mutta talvella valona alkaa näyttäytyä jo se, ettei neljältä olekaan vielä täysin pimeää, vaikka onkin monin verroin synkempää kuin kesäkuussa. Ja kuinka epäoikeudenmukaiselta heinä- ja elokuun vaihteen hämärtyvät illan tuntuvatkaan. Olisi pitänyt parvekkeella maristessa muistaa se, ettei talvella näe päivänvaloa oikeastaan koskaan.

Välimatkat! Kaikki tuntuu pidemmältä pimeässä. Pimeys pelottaa. Mietin toisinaan, miten olen uskaltanut kulkea parin kilometrin matkan kouluun läpi hiljaisen nukkumalähiön, metsän ja teollisuusalueen. Kaamoksen saapuessa ensimmäiset pimeät aamut ja illat ovat vaikeita myös kaupungissa. Siihenkin tottuu niin, että pimeys alkaa tuntua turvalliselta. Ensimmäiset matkat pelottavat.

Lopulta joitakin viikkoja kaamoskärsimyksen alkamisesta saapuu joulu. Mikä ihana kaupallinen katastrofi ja keskitalven tunnelmanluoja! Otan tänä vuonna toisenlaisen suhtautumistavan jouluun, sellaisen aika minimalistisen. Voisi jopa osallistua järkevään hyväntekeväisyyteen, ahtaa vähemmän suklaata ja lakata hamstraamasta turhaa joulukrääsää.

Kauneimpia hetkiä ovat ensilumen rippeet sopivan kirpeänä aamuna ja illan viimeiset hiutaleet parvekkeelta tiirattuna. Silloin on melkein mahdollista unohtaa elävänsä kaamosta. Ja jossain kesän korvilla voi alkaa taas ihmetellä, mihin valo onnistui piiloutumaan talven ajaksi. Aika mieletöntä, että kaikki on vain siitä kiinni, kuinka maapallo kallistuu. Vaikka onkin vaikea hahmottaa ainutkertaista kallistuskulmaa, kun tarpoo sysipimeässä vähän säikkynä kohti kotia, joka on pimeä herätessä ja sinne palatessa.

Jos olisin väri, olisin keltainen. Talvisin näköjään sellainen, johon on sotkettu harmaan sävyjä. Sillä kuravedellä, jota vesiväreistä tulee sekoituskuppiin väkisin. Jos olisin myyrä, jaksaisin uskoa siihen, että kaamosvankilan portti avataan ihan pian.

Miten kaamos vaikuttaa sinuun?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Hukutatko jälkipolvesi muoviin?

Kuvittele, että voisit nähdä muutaman sukupolven yli. Katsoisit lastenlastenlastenlastasi, joka perheen aurinkolomalla paratiisisaarella laskisi vesipuistossa liukumäkeä hurjaa vauhtia. Kieppuisi ja kieppuisi, kunnes liukumäen suu sysäisi lapsen mereen, matalaan kohtaan tietysti. Lapsen varpaat eivät uppoaisi pehmeään hiekkaan, sillä merenpohja olisi muovia.
DSC_0046Huolestuttavia uutisia näkyvissä! Muoviin liittyvät ongelmat eivät olekaan kaukaisia ’toisten’ ongelmia, vaan ne tulvivat jo ulos turvallisen kodin hanasta. Lirahtavat huomaamatta päivän ensimmäiseen vesilasilliseen ja viimeiseen yömyssyyn. Kiinnostuksen voisi uumoilla heräävän, kun pysähtyy pohtimaan sitä, että elimistöön voi ihan oikeasti päätyä muovia. Se on puistattava ajatus. En ainakaan itse haluaisi popsia muovipakkauksia kylmiltään, joten en halua niiden materiaaleja piiloteitsekään kehooni.

Muovisaaste on levinnyt jo Jäämerelle asti, kertoo tutkimusryhmä, joka löysi avomereltä täydestä purjehdustouhusta muovilautan (Helsingin Sanomat 24.9.2017). Pahimman ennustuksen mukaan hiukkasiksi hajoava muovi vuoraa merenpohjan lopulta elottomaksi muovilaataksi, jos kauhukuvia on uskominen. Valtamerikonferenssiuutisesta (HS 8.6.2017) selviää, että meriin päätyy muovia 10–20 miljoonaa tonnia vuodessa. Ei kuulosta ihan tahattomilta kierrätysvirheiltä. Surullista onkin se, että silti muovin tuotanto vain kiihtyy (HS 20.7.2017).

Muovipakkaukset olivat varmasti loistokeksintö vuosikymmeniä sitten, kun muistissa olivat vielä välittömästi hajoavat tuohivirsut, mätänevät korit, lahoavat pussit ja helposti särkyvät, painavat lautaset. Minä ottaisin mielelläni kaupan tuoretiskin tuotteet kotoa tuotuun astiaan, mutta sehän ei käy päinsä, vaan eteen tuupataan moneen kertaan kelmutettu minisalaatti. Kauppareissun huipennus on sateessa sulava ja kesken matkan repeävä paperikassi, joka on kaltaiselleni kangaskassiunohtajalle usein ainoa ratkaisu.

Ei 1960-luvulla todellakaan ajateltu, että jääkaapin upottaminen järveen tai muovijätteen hautaaminen maastoon olisi ongelmallista. Kaikkihan niin tekevät, ajateltiin. Ehkä kuviteltiin, että maa nielee kaiken. Luonnonlait jo tuntevalle ihmiselle ei kuitenkaan tullut mieleen miettiä, miten käytännössä tapahtuisi se, että elektroniikka- ja muovijäte katoaisivat jäljettömiin keskellä metsää tai järveä, kun ei Ahtia ja Tapiotakaan ole olemassa, eivätkä haltiat kai osaa hävittää jätettä vahingoittamatta luontoa.

2010-luvulla pitäisi pystyä ajattelemaan järkevämmin. Maailman pelastaminen muulla tavoin kuin kierrättämällä on vaikeaa, jos ei ajatellut pokata erityisteoistaan Nobelia. Todennäköisesti myös ihmeiden suorittaminen on edelleen mahdotonta, joten kannattaa aloittaa esimerkiksi siitä, että raivaa kaapeistaan tilaa muovin kierrättämiselle, metallille, kartongille ja paperille sekä tietenkin biojätteelle. Sekajätettä tulee väkisin, mutta ideaalitilanteessa sen pitäisi mahtua pieneen purkkiin pitkällä aikavälillä. Muovijätettä tulee ruokapakkausten vuoksi valtavasti, joten alahan kurkkia jo lähimpiä kierrätyspisteitä, sillä ne tulevat pian tutuiksi.

Olipa taipuvainen ajattelemaan miten kyynisesti tahansa, tosiasia on se, että maailma on käsissämme nyt. Kaapissa odottavaa jätesäkkiä ei voi kierrättää takautuvasti ajatuksen voimalla sitten joskus. Eikö olisikin ihanaa, että sukupolvien päästä toteutuvalla etelänreissulla jälkeläisesi laskisi mereen, joka hohtaisi turkoosina ja jonka pohja olisi maailman pehmeintä hiekkaa?

Kierrätätkö? Miten ja mitä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Ei tehdä Hämeenpuistosta hautausmaata

Melkein 200 vuotta sitten paloesteeksi rakennettu puisto näyttää muuttuneen autoilijoiden kiihdytyskaistaksi ja saasteiden imukentäksi, jota yritetään epätoivoisesti elvyttää tapahtumilla. Mitä hyötyä on kekkereistä, jotka järjestetään silloin tällöin?
DSC_0073DSC_0066DSC_0067DSC_0072DSC_0068DSC_0065Yli kilometrin pituinen Hämeenpuisto ulottuu Eteläpuistosta Näsinkalliolle. Vajaan mailin matkaan tiivistyy tamperelaisen yökerhoelämän historia, arkkitehtuurin kehitys ja sisällissodan näyttämö. Seurahuoneen edessä on hytisty, hukattu rakkaita ja uusia tuttavuuksia, kadottu talviyöhön jälkiä jättämättä. Näsinkallion patsaiden reiät eivät ole ummessa vielä tänäkään vuonna. Jugend-linnoja ympäröivät petonipalatsit ja 1970-luvun pikakuutiot. Kiinalaisravintolat, kampaamot ja uskonnolliset yhdistykset.

Hämeenpuisto on mielikuvissani lavea hiekkatie, jota mahtailevat puut reunustavat. Autot kaasuttavat, kulku keskeytyy liikennevaloihin. Tunnusomaisia piirteitä ovat myös vitivalkoiset penkit ja jollain oudolla tavalla Tampere-henkeä huokuvat roskakorit. Löytäisivätpä ihmisten roskat edes lähes aina pönttöihin.

Varsinaisesti ei voi valittaa, että Hämeenpuistosta puuttuisi elämisen ääniä. Mutta ovatko oikeat elämisen äänet pakoputken kohinaa, liikennevalojen naksutusta ja hätätilannetööttäilyä? Hämeenpuisto kuuluu ihmisille, ei saasteille.

Tapahtumat Hämeenpuistossa ovat tyypillisesti ruokamarkkinoita tai pihakirppiksiä, joiden äänet tulevat lähinnä arkipäivän asioinnista. Myynnissä ovat aina samat saippuat ja churrot. Olen ymmärtänyt, että musiikkitapahtumia ja äänen voimakkuutta rajoitetaan asukkaiden vuoksi. Maailman tähden rock-konserttia tuskin kannattaa järjestää Hämeenpuistossa, mutta pieni kyseenalaistaminen on paikallaan, jos trubaduurikeikat ja markkinakohina saa veren kiehahtamaan ja unet kadoksiin.

Rahalla saa melkein mitä vain, mutta joku roti toiveissakin pitäisi olla. Kuusamon korpirauhaa ei voi vaatia Suomen toisiksi vilkkaimmassa kaupungissa. Kauppamatkalla eräs nainen pysäytti minut ja tiedusteli närkästyneenä, kuuluvatko kaukana Paasikiventiellä kohisevat junat pahasti kotiin; hän ei nimittäin voi sietää ääniä. Sopersin, etten ole itse kuullut junaa, mutta paljon muuta, kuten ihmisten ääniä ja hälytysajoneuvoja. Kuka edes harkitsee ostavansa asunnon keskustasta, jos arvelee, että melkein kilometrin päässä puksuttava juna saa korvat savuttamaan?

Jos Suomi koskaan haluaa olla eurooppalaisen rento, ei puistokaistaleita voi autioittaa. Vilkas toiminta ei hyvin toteutettuna ole riehumista, vaan ääniä, jotka kuuluvat oikeaan elämään. Sellaiseen elämään, jota jokaisen kaupunkiasujan pitäisi janota.

Eloisan Hämeenpuiston puolesta!

Minkälaista toimintaa toivoisit kaupunkiin? Miksi ihmiset muuttavat keskustaan vaatimaan rauhaa? Onko heillä siihen niin sanotusti oikeus?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa